Ääripisteet lähestyvät toisiaan

Missä on minun "mamma älä jätä minua" edessäni pyörivä raidallinen pyrriotus?
Keskiviikkona agilitytreeneissä treenattiin takakiertoja (minun toive) ja rengasta sekä keinua. Tai siis nuokin esteet löytyivät pitkästä aikaa radalta. Kokonaista ja ehjää rataa emme saaneet edelleenkään tehtyä, kun pyrrieläin vähän kierrostui, mutta nyt vouhkaaminen ei ollut "mihinmihinmihinmihin", vaan lähinnä tapeltiin kumpi tietää paremmin mihin mennään.
En voinut edes olla harmissani Egon kierroksista, koska raitaeläin ihan itse yritti sitten kokeilla lähellä olevat esteet, mikä olisi oikea ja matka jatkuisi. Ennen Ego olisi vain jäänyt jalkoihini pyörimään sokeana kaikille esteille.
Vähänhän se nakertaa kun radan teko on melkein kirjaimellisesti ranteet auki tekemistä, kun pienenpienet hampaat käyvät aina mammalle huomauttamassa, että odottaminen ei sovi, nyt kuuluu mennä ja lujaaaaaa.


Mutta siis Ego siis sinkoili sinne tänne ja vähän pidemmälle, teki todella nättejä kääntymisiä kyllä joo siinä vaiheessa, kun ohjaaja ei jäänyt kauhuissaan ihastelemaan koiran menoa ja muisti itseasiassa kääntyä menosuuntaan. Radalla ihan oikeasti oli yksi kohta, jossa olisi voinut jopa käydä niistolla kääntämässä koiran takaisin päin, mutta koska Ego oli jo esteellä jäin minä vain sormet, varpaat ja jopa polvet ristissä toivomaan, ettei koira valitsisi ympärillä olevista esteistä mitään vaan tajuaisi kääntyä paikoilleen jääneen ohjaajan huomaan, koska ohjaaminenhan olisi ollut ihan liian helppo ratkaisu. Jotain jännitysmomentteja täytyy kuitenkin olla. Ihan kuin meidän radoilla niitä ei nyt muuten olisi...
Ja Ego oli kaikin puolin ihan superkoira. Jopa kepit mentiin tai ainakin haettiin loistavasti. Ihan ei ekalla kerralla kestänyt Ego sitä, että kouluttajamme oli keppien päässä lelun kanssa, mutta kun idea valkeni : ensin KAIKKI kepit sitten lelu niin johan alkoi asenne löytyä.
Maltti vaan pitäisi löytää jostain niin alkaa olla jo vähän turhankin hienoa menoa.


Paavon kanssa ollaan temppuiltu kotona, pienessä miehessä on alkanut taas ylimääräistä energiaa löytyvän. Kyllä, jopa Paavo on alkanut riehua riehumisen ilosta kotona.
Pakkasten tullessa ja auringon taas ollessa maisemissa sekä kameran taas pimentyessä itsestään, olen innostunut metsälenkeistä ihan uudella tasolla. En vaan ymmärrä, kun ihmiset vinkuvat jostain päälle kymmenen asteen pakkasissa. Itse olen ollut näillä keleillä ihan liekeissä koirieni kanssa. Tosin joo täällä päin Suomea ei juurikaan nuo tuulenvoimakkuudet häiritse millään tavalla...

Metsälenkeillä ollaan tosiaan tarvottu Paavon perässä. Polut ovat ihan yliarvostettuja, eikä minulla ole puoletkaan ajasta mitään käsitystä missä olemme, mutta jotenkin minusta tuntuu, että pieni spanielieni jäljestää ympyrää, koska polulta lähtö ja saapumispaikka eivät monellakaan metrillä heitä.
Lenkeillä Paavo on tosiaan liinan päässä saanut mennä ihan missä lystää. Minä tarvon kiltisti perässä ja Ego saa huidella vapaana metsän suurinta keppiä etsien. Ja voi että sitä pienen koiran suurta intoa, kun pääsee käyttämään ihan oikeasti nenäänsä. Paavohan voisi jatkaa jäljestämistä vielä kauemminkin eikä Egonkaan säntäilyssä ole ollut suurempiä taantumuksen merkkejä, mutta pari tuntia metsässä plus kävelyt kotiin ja takaisin saavat minunkin varpaani jo huutaman lämmintä vilttiä ja sormet kaipaavat kuumaa teekuppia. Talvi, mikä ihan tekosyy <3

The most certain way to succeed is always to try just one more time

Tämän vuoden osalta agility on nyt korkattu ja pieni tauko teki ihan hyvää. No kepit nyt oli unohdettu ihan täysin, mutta muuten en ollut huudon lisäksi tunnistaa koiraani radalla.

Ego-eläin kun päätti, ettei mamma olekaan siellä radalla ykkösjuttu. Pieni raitaeläin oli ihan fiiliksissä radalta löytyvistä putkista ja auta armias, kun koira tajusi, että suoran jälkeen pääsee putkeen. Mari oli meitä taas kouluttamassa ja Egon vauhdista kertonee se, että Marin mielestä koira oli aiempiakin kertoja nopeampi. Johtunee siitä, ettei Ego kyttäillyt hetkekäkään mun tekemisiä vaan eteni. Tahtoi mennä, mutta Ego kuunteli. Se ohjautui. Radalla oli vastaputkea pariin otteeseen ja leijeröinti ja muuta mukavaa. Siinä vaiheessa kun koiraa piti hidastaa ja itseasiassa vähän vääntää jotain pikkuhifistelykäännöksiä niin niistä emme tässä postauksessa puhu. Minä haluan nyt fiilistellä vielä siinä vauhdin huumassa.

Vastaputkella tarkoitan nyt semmoista tilannetta, että koiralla on (tai meillä ainakin oli nyt tällä kertaa aina) suora näkyvyys vääräänpäähän putkea. Siihen vielä lisättiin, että itsekin oli magneettina siellä väärällä puolella ja koira piti saada sinne kauaksi. Pakko kehua, mutta Ego oli ainoa, jolla homma onnistui aina heti ensi kerrasta lähtien. Pikkasen vastaista kättä ja koira tiesi heti kumman pään valitsisi. Siis VASTAINENKÄSI. Viime vuoden vikoissa treeneissä (siis viime kerralla) pohdiskelin, pitäisikö minun nyt tehdä asiat itselleni hankalaksi ja opetella parit ohjauskuviot uusiksi ja käyttääkin sitä koiranpuoleista kättä, Ego kun tuntui vain paineistuvan vastaisesta kädestä ja tuli pyörimään ympärilleni. Se mitään paineistu. Kunhan pelleilee ja räyhää keskenään.
Ja sitten leijeröinti. Kyllä koirani jonka kanssa ollaan painittu jo pelkästä eteenpäin irtoamisesta puhumattakaan sivuttain etäisyyden otosta... ollaan me jossain välissä jotain oikein tehty, koska homma toimi. Suosittelen kaikille putkihullujen koirien omistajille joskus testata putkipalkkamenetelmää. Meillä se näköjään toimii ainakin toistaiseksi.

Treenien jälkeen pari naista tulivat ihastelemaan Egoa. He olivat ensimmäistä kertaa agilityn alkeiskurssilla ja olivat ihastuneet Egon innokkuuteen ikihyviksi "se kun kerkeää pyörimään matkan aikana niin nopeasti ja useasti..." nyt pyörähdykset onneksi tapahtuivat aina kun palasimme hiomaan jotain kohtaan. "Eikä sillä ole vieläkään akku loppu." Juu ei Egolla, se kyllä jaksaisi, harmi vaan että väsymyksen näkisi sitten keskittymisen puutteena radalla, vaikka yli iso suusta roikkuva kieli, hullun kiilto katseessa ja kuolavana poskella antaisivat muuta ymmärtää.

Mutta se miksi haluan nyt fiilistellä tässä tunteessa, on se, että melkein jo eilen kirjoitin postauksen otsikolla "Motivaatio, missä olet!?" tänään sain kyllä ihan uutta puhtia asioiden harjoittelemiseen, vaikka hallinavaimen palautinkin.

En mä oo juurikaan muuttunut, ehkä kasvanut vaan vähän, mut vaan vähän

Mistä on pienet Elvikset tehty?
Suuresta egosta, pohjattomasta vatsasta,
söpöistä kiharoista, kovasta äänestä
ja tietysti keinuvasta lanteesta.
Lisäksi ripauksesta itsepäisyyttä ja hypysellisestä sokeria.
Niistä on pienet Elvikset tehty.

Kuvan (c) Tiina Janka Muistan kun reilu kymmenen vuotta takaperin vanhempani astelivat huoneeseeni, osoittivar ystäväperheemme Eppu-koiraa (Jangas Blame The Dog) ja kysyivät, tuommoisenko minä nyt oikeasti haluan. Ja minähän halusin. Epun kasvattaja olikin juuri käyttänyt nartunsa, Katin, astumatkalla Ruotsissa ja meille luvattiin urospentu, jos niitä vain syntyisi ja vieläpä riittävän monta.
Tasan kymmenen vuotta sitten maailmaan syntyi Jangas C-pentue. Ja uroksiahan sieltä sitten vain tulikin, peräti neljä kappaletta ja me jäimme vain odottamaan, kuka pojankoltijaisista tulisi meille.
Kävimme jopa itsekin, vielä tuolloin, Turussa asuvan kasvattajan luona pentuja katsomassa ja minä olisin kyllä voinut jäädä pentulaatikkoon asumaan.
Lopulta pentutestien jälkeen saimme tietää, että koko perheen suosikki pentulaatikkonimeltään Tupla, tulisi perheeseemme minun ihka omaksi koiraksi. Elvis- nimihän oli perheellemme selvä jo ennen kuin edes tiesimme tulevan koiramme rotua, tai tulisiko meille edes koko koiraa. Rodun valitseminen kun ei ollut mikään silmät kiinni koirakirjaa selatessa ja sormi jollekin sivulle - valinta. Tarkkaa hommaa ja voin sanoa, että walesi on todellakin koko perheen koira, jonka kanssa voi harrastaa lähes mitä vain ja jonka kanssa on ollut helppoa päästä lajiin kuin lajiin sisälle.

Elvis vain on Elvis. Vaikka Elvis on ollut sanan jokaisessa merkityksessä helppo, on herrassa ollut aina omat oikkunsa. Muunmuassa trimmaus ilman dramaattista uikuttamista ja teatraalisia pakoyrityksiä on alkanut luonnistua vasta ihan viime vuosina. Vaikka Elvis on kaikkien kaveri, on myös asioita, joiden kaveri Elvis ei ole. Ei kavereiden- kriteerit vain Elvis yksin tietää.

Nykyisin Elvis viettelee eläkepäiviään äidin luona. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö me nuorempien otuksia kanssa moikattaisiin harmaantuvaa vanhusta ainakin kerran viikkoon. Ja aina Elvis on tyytyväinen, kunhan hänet huomataan ja eityisen tärkeää on saada kehuja, kun Elvis vastaantullessa kantaa ylpeänä omaa pehmopandaansa. Rapsutusten aikana päällä puskeminen kuuluu Elviksen tavaramerekkeihin ja nykyisin myös ölinä ja kainaloon painautuminen kertovat koiran tyytyväisyydestä.
On Elvis välillä päässyt myös agiradalle ja vaikkei vauhtia hurjasti olekaan (mutta ei Eevistä silti kyllä kymmenenvuotiaaksi uskoisi) niin intoa ja paloa lajiin löytyy yhä. Ei sen väliä pitikö mennä hyppy vai aa vai putki vai se kulmasta löytynyt pöytä - kunhan vain näkee sen koiran hurrrrjan suuren ylpeyden itsestään.
Olipa Ellu päässyt tänävuonna päässyt lintumetsällekin, mitä nyt veljeni naureskeli, että alkupäivän innostuksen jälkeen Elvis olisi mielummin nukkunut pehmeässä sammalkasassa kuin jatkanut tarpomista. Ehkäpä ensi syksyksi laitan Elviksen ja äidin kuntokuurille ennen tositoimia (:

Synttärisankari odottamassa synttärikakkuaan

Lyhyesti voin sanoa, että nämä 10 vuotta ovat olleet rakkautta vain.

Onneksi olkoon kaikille C-pentueen pojille! Ja kiitokset Tiinalle tästä(kin) ihanasta persoonasta. Valintasi osui oikeaan, kukaan muu ei voisi olla enempää Elvis, kuin Elvis. Toivottavasti saamme nauttia vielä monet maksalaatikkokakut Elviksen kunniaksi!