Ja joskus kun hommat rullaa kunnolla sitä saa mitä tilaa

Joulukuu se tulee ja menee.

Myö ollaan pikku hiljaa taas palailtu agilityn ihmeelliseen maailmaan ja tällä viikolla sainkin virallisenepävirallisen lausunnon, että nyt alkaa olla polvi taas kuosissa. Nyt alkaa siis taas treenaminen.

Ego on ollut ihan mahtava. Ollaan yksin treenatessa tehty vain kaikkea pientä irtoamista ja voin sanoa, että oli tippa lissinssä, kun pienimahtava raitaeläin posottaa keskenään slaidauksen, ohjaajan katsellessa ilmestystä vielä ensimmäisellä esteellä. Jostain Ego vaan välillä löytää sen mahtavan asenteen "Mä hoidan tän, käy sä mamma kahvilla."

Viime viikonloppuna meillä oli Seppo Savikon valmennus ja saatiin ihan tosi hyviä treenivinkkejä, joilla saatais vähän lisää tota otusta tarjoomaan itse noita esteitä. Minulla on tosiaan ollut kaikesta juoksemisesta ja muusta mukava kesän/syksyn mittainen tauko ja sen huomasi. Tän tytön on opeteltava taas juoksemaan. Ikinä, siis ikinä, ei ole juokseminen tuntunut niin suossa rypemiseltä, mutta kyllä tämä tästä, nyt kun polvi/polvet ovat kuulemma kuosissa ja saan taas liikkua mitenkä päin haluan.
Ensimmäisenä Ego kuitenkin hoiti homman kotiin. Vähän oli kiinni ohjaajassa, mutta muuten, kattokaa nyt ite yks lyhkänen pätkä.

Keskittykää siihen koiraan, poistakaa äänet ja nauttikaa paristakymmenestä sekunnista. Mie lupaan parin kuukauden päästä liikkua vähän fiksummin jaloistani.
Seuraavana päivänä alkoi olla jo Ego vähän väsy ja minullakin oli mukavat työputket takana ja unta oli pallossa jopa se yksi rauhoittumistunti. Tehtiin pikkupätkiä ja lopuksi vielä juostiin. Kellotettiin pari kohtaa ja pakko oli hämmästellä, miten pirskatissa yhdessä kohtaan se pieni nyhertäminen yhden siivekkeen ympäri oli kuin olikin nopeampi vaihtoehto kuin suorilla pidemmillä linjoilla posottaminen.

Sepppo vaan tosin nauroi ja varoitteli, että Ego on nimensämukainen noissa tiukissa kurveissa, eikä juurikaan siivekkeitä kunnioita tai pelkää, vaan yritti parikin kertaa mennä siivekkeistä kyynerpäätaktiikalla läpi (kertaakaan rimoja kolistelematta alas, taito kai sekin...) ja tähän pitäis nyt kiinnittää huomiota ja saada paha tapa pois.

Sunnuntai-iltana käytiin sitten vielä ACEn iltatreeneissä. Ratana sama pätkä kuin mitä valmennuksessa konkarit tekivät. Myö tehtiin hetki alkua (mikä päivällä todettiin, ettei kannata edes yrittää, kun pyrri mahtoi mennä vain perse edellä esteitä) Kymmenessä minuutissa saatiin ihmeitä aikaan, vieläkään ei kuitenkaan menty ihan niin kuin oppikirjoissa, mutta edistyttiin.
Toisella kerralla ralliteltiin putkiputki, pakkovalsi, jaakotus- rallitusta. Hyvin meni ja kouluttajana toiminut Janne olikin sitä mieltä, että mun pitäis nyt vaan kohentaa juoksunopeutta, koska Egohan sinkoilee ja juoksee _toooosi_ lujaa, jos mamma on edellä. Pitäis siis pystyä edistämään koko ajan tuon raitaotuksen kanssa... joopajoo.

Paavolle kuuluupi hyvää, mitä nyt pikku E hormooneissaan (naapurin koirilla on sopivasti eri aikaan juoksut...) taas nuollut Paavon korvaa sen verran tehokkaasti, että tulehtunuthan se kait taas on. Voi huokaus

Mitäpä sitten vanhaan herraan Eevikseen. Minun on pakko myöntää, että olin jo aika varma ettei Elvis näe pian lähestyviä synttäreitään. Tänävuonna kuitenkin pojalla todettiin nivelrikko ja hiljattain äiti soitti, että Elviksellä on näppylöitä kyljissä ja aristaa vatsaansa...
Siispä poika eläinlääkärille. Nappuloita kyljistä ei löydetty, lääkärillä Elmari ei aristanut vatsaansa (mutta minäkin äidin luona edellisellä viikolla todistin kyllä tämän vatsan aristelun) mutta kiveksistä löytyi joku nappula. Eevis onkin sitä nuollut ihan antaumuksella jonkin aikaan.
Todennäköisesti hyvänlaatuinen kasvain, mutta koska varmoja ei olla, leikata pitää. Plus se nappula ihan oikeasti häiritsee selkeästi Elvistä. Nyt meillä siis pidetään vain sormia, varpaita ja nenän päätä ristissä, että kun Elvis vuoden lopussa leikkauspöydälle päätyy, meille kerrotaan vain hyviä uutisia.
Muuten Elvis on ollut oma iloinen itsensä ja ollut menossa kuin menossa mukana. Nivelet eivät ole vaivanneet ja muutenkin Eeppa on ollut vain miun oma rapsutteluja kaipaava vanhukseni.

When life puts you in tought situations

Don't say why me?
say Try me

Mä luulen, et tääl tarvii vaan rakkautta, vähän vapautta, positiivist varausta

Sillä on neljä vantteraa jalkaa, lonkat joskus aaksi kuvatut. Ennen niin silkkiseen turkkiin on iän myötä tullut osaksi söpöt niskakiharat, väri on kuitenkin pysynyt kauniin tumman punaruskeana valkoisella pohjalla, mitä nyt päässä on aina ollut harmaata. Pää onkin aina ollut kaunis, joskus vähän hiirulainen, mutta yleensä niin lempeä ja jykevä. Katse on aina ollut pehmeä, lämmin ja sitä katsetta onkin tämä vaari osannut aina käyttää hyväksi.
Rapsuttaessa Paavo tykkää jutella tai tuhista tyytyväisyyttä. Rapsutuksia ei suinkaan saa lopettaa kesken, sen verran päättäväisesti pienen hännän heilutuksen avustuksella läppäistään tassulla laiskoja rapsuttajia, ehkä vähän parannellaan asentoa ja pusketaan kainaloon viekkuun.

Aavo on kaikkien suosikki, se ykkösvaihtoehto, se jota halitaan ja paijataan. Se, joka valitaan ensimmäisenä. Perkeleeni ei suinkaan aina ole ollut se ihana mamman kulta, joka ei olisi koskaan tuhonnut sohvaa, joka ei koskaan olisi syönyt juuri niiden kalleimpien kenkien toista paria, joka ei koskaan nuoremman koiran opettamana availe jääkaappeja, tyhjennä ruokasäkkejä, lähde lenkeillä pupujen perään, kadota muuten vain välillä korvia, ei koskaan valinnut omia reittejä agilityssa, ei koskaan, eikä etenkään enää… Mutta jotenkin, jostain kumman syystä Pullaseni on oppinut, että kaiken saa anteeksi valloittavalla hymyllä, kantamalla itseään isompia pehmoleluja syliin, tunkemalla itse syliin, hännän heilutuksella, tai muuten vain hyppäämällä sänkyyn viattomasti ja olemalla hetki huomaamamaton, kyllä se omistaja nopeasti rauhoittuu.

Kun Pallero saapui meille, se oli aivan hirveä. Puri, rikkoi, vinkui eikä osannut edes hakea itse ulos kun hätä iski, ei aikomustakaan, paitsi öisin. Pöydille könyäminen hipi hiljaa oli tän pennun bravuureja ja jos oli liian hiljaista, ensimmäisenä kuului “Paavo perkele!” ja vasta sen jälkeen, menimme katsomaan, mitä pentunen teki. Miten sellainen riiviö pystyi muka olemaan maailman parhaan Elviksen sukulainen? Ei niin mitenkään.

Mutta tästä maailman parhaasta kovakalloisesta spanielista kuoriutui varjoni, tyynyn jakajani, silmäteräni, halinalleni, ylpeyden aiheeni, Paavo on . ja tässä vaiheessa ollaan vasta puolessa välissä yhteistä taivaltamme, sovittiin näin lellikkini kanssa.

(c)Flexiviidakko
Hyvää synttäriä kaikille D-pentueen muille karvakkaille.

Ps. Flexiviidakon kuvaa ei tarvinne hirveästi selitellä...

Tää jengi, ne on cool, mutta pihalla

Koska viski

Kooste siitä kuinka helppoa ja vaivatonta on ottaa Egosta ja Paavosta yhteispönötyskuva
"No niin Ego, ooppa hetki paikallasi niin saada hyvä kuva..."

...

melkein...

Neljäs kerta toden sanoo vai miten se nyt menikään...

Ehkä sittenkin ymmärtämättä, vois olla helpommin

Ja sitten meidän muihin aiheisiin.
Spanieliosasto on käytetty nyt eläinlääkärillä kerran tai kaksi ja kaikki on tällä niin kunnossa kuin tällä hetkellä voi olla.
Paavolla on kesän aikana korva oireillut milloin mitenkin ja välillä ei ollenkaan. Nyt kun tuli rokotusten aika ajattelin samalla tutkituttaa Paavon korvat ja samalla otin Paavosta verikokeet, josta testattiin _ihan_ kaikki, koska Paavo vain lihoo ja karvanlaatu huononee...
Hyvää oli se, että seuraavana päivänä sain soiton, ettei tämän tervempää koiraa oikein voi olla, ei siis mitään vajaa- tai liika toimintoja, ei puutostiloja, ei mitään...
Sen sijaan korvatarkastus tuotti tuloksen "korva täysi mätä" ja Paavo sai melkoiset dropit korvien hoitoon. Parit tipat ja vielä tabletit päälle. Rokotuksia ei saatu...
No nyt kun korvat ovat kunnossa, on Paavon paino laskenut silmissä ja karvakin taas kiiltelee ja on silkkinen. Liekö spanielipoika ollut niin pipi, että aineenvaihdunkin mennyt sekaisin?

Elviskin kävi eläinlääkärillä ja kaikki oli muuten vanhalla pojalla kunnossa, mutta nyt saatiin tietää syyt Elviksen takapään oireiluun: Nivelrikko. Nyt vain siis katsellaan ja ihmetellään, mihinkä suuntaan nuo jalat ovat menossa.

Siinäpä vähän terveysasiaa, pyrri on oma ilmapää itsensä, sitä tuskin voidaan lääkärillä hoitaa...

Ollaan kuitenkin nyt nohevoiduttu agin osalta ja käyty jopa keskenämme treenamassa. Olen tehnyt ihan vain naksuttelujuttuja kontakteilla, irtoamista namialustoille ja muuta yksinkertaista _namien_ kanssa. Paavosta homma on ollut parasta ikinä, mutta Egoa vähän nakertaa, kun ei pääse rehaamaan ja riehumisfiilis puretaankin aina kotona lelupandaan. Katsellaan mitä ongelmia löydetään tämän treenaamisen avulla...

Kuljet valoa päin, eikä sua estä kukaan

Sillä sulla on energiaa

E niin kuin Ei pysty pysähtyy
E niin kuin Ehtymättömät energiavarat
E niin kuin Eittämättä paras

G niin kuin Go figure
G niin kuin Go..
G niin kuin Going nowhere -ja silti kiire kaikkialle.

O niin kuin...
OnniOnOmistaaOma EGO

Ego täytti 9.8 NELJÄ vuotta. Neljä pitkää, rakastettavaa, raivostuttavaa, halittavaa, hillitöntä ja joka päivä jotain uusia kujeita keksittyjä vuosia.
Egossa ei ole oikeastaan mitään vikaa, mitä nyt ovien avaaminen on hankaloittanut ja mutkistanut vähän arkea. Ja Egonhan on kirjaimellisesti tungettava kuononsa kaikkialle. Ei siinä, niinhän minun spanielitkin tekevät, ne tekevät sen vain "hieman" hienovaraisemmin. Egon mielestä jossittelu on turhaa ja tää raitaeläin on toiminnan mies. Siinä vaiheessa kun ei omat rahkeet enää riitäkään, on onneksi mamma, joka tietäää kaikesta kaiken ja handlaa ihan kaikki tilanteet ja kohtaamiset ja rapsuttelee ja halii ja hellii ja ottaa peiton alle nukkumaan, kun möröt pelottelevat pikkuisia Egoja.
Ego on vähän tuommoinen väärinymmärrätty luokan pelle, joka sählää ja soheltaa vain saadakseen huomiota ja kehuja.
Mutta ennen kaikkea Egosta on tullut mitä rakastetuin halinalle, varpaiden lämmittäjä, harmaiden hiuksien tuoja treenikentillä(kin) ja mahdottoman tärkeä raitaotus elämässäni. Kiitos siis Seijalle, että uskalsit luovuttaa yhden räyhän hengen lepposalle sawonmualle, jossa olikin yksi pyrrinkokoinen aukko täytettävänä.
Toivottavasti raitaeläin, sohvan parhaan paikan viejä, on menossa mukana vielä monen monta hassun hauskaa vuotta.

Vedin tän mukanas elämän unelmiini

Meillä oli kisat.

Ensimmäinen startti enteili pahaa, se oli jotain ihan täyttä fiascoa ja sitäpä ei muistella sen enempää.

Toinen rata. Hyppysuora, jonka päässä putki. Putkeen ei tietenkään saanut mennä ja edellisellä radalla viihdytimme yleisöä, kun Ego päätti juosta samaa putkea yhä uudestaa ja uudestaan ja uudestaan... Edes talven kouluttajamme ei hirveästi uskonut mahdollisuuksimme ohittaa putkea kunnialla, mutta murskasi minun suunnitelmani, että häviänpä sitten samantien radalta. Matin mukaan, piti ottaa treenistä loppurata...
Noh hyppysuoralla Ego hyppäsi renkaan välistä, en jäänyt korjaamaan vaan jatkoin matkaan. Hitot se koira mitään putkee edes huomannut vaan juoksi just sinne minne ohjattiin. Pöytä vähän kummastutti pientä raitaeläintä, mutta pienen neuvottelun jälkeen Ego hyppäsi pöydälle, mutta ei ihan niin rauhallisesti hengaillut pöydällä kuin treeneissä... Ja siitä loppu. Siis joku rengas ja pöytä meni vähän jotain sinne päin, mutta muuten. Ego oli aikkasen näppärä.

Kolmannella radalla ohjaaja koomas ja oli auttamatta myöhässä parissa kohdassa. Joku este jäi heti alkuun välistä, mutta Egolla alkoi olla asenne kohdillaan. Ehkä pikkasen vielä haluaisin enemmän keskittymistä itse rataan, koska irtoamisestahan ei puhuttu missään vaiheessa, mutta muuten. Ei tämäkään nyt mikään hassumpi suoritus meille ollut.

Ja nyt kolme viikkoa kisojen jälkeen pääsi pitkästä aikaa treeneihin. Ratana minien SM-joukkuerata. Ja hitsit. Liekö sade vähän viilentänyt pyrrin päätä vai alkaako ne palapelin palaset loksahdella viimein paikoilleen, mutta Ego oli magee! Jos ei lasketa paria kontaktia... Muuta en osaa sanoa Ego nyt vaan on hieno.

Spanielipojat ovat sitten säikäytelleet omistajiaan tässä kesän mittaan oiken mukavasti.
Paavo sai takajalkaansa jostakin (todennäköisesti paskaisesta metsälammesta? Olisiko sitten kuitenkin karvaan jäänyt muhimaan roskia ja mutaa pesuista huolimatta) tooodella laajan ihottuman, tästä syystä Paavon takajalka ajettiin kaljuksi ja aloitettiin rasvaus. En siis viitsinyt Paavoa kesään näyttelyihin ilmoitella, kun en tiennyt kuinka nopeasti karva takaisin kasvaa, näköjään nopeasti.
Elviksellä taas takapää on reistaillut ja eläinlääkäri varattiin nyt kesäksi rokotustenkin takia, mutta samalla lekuri saa tehdä vanhuustärkin Elmarille. Toivottavasti se yksi itkuinen päivä oli vain jotain pieni ohimenevä vanhuus ajan kramppausta. Mene ja tiedä.

But now is not the time to cry now's the time to find out why

Tässä on lopputulos, kun kävimme Paavon kanssa piiitkästä aikaa kunnon hölkällä ja uimassa tietenkin


Toukokuun eka päivitys. Hupsista.

Kisat ois tulossa. Ollaan treenattu. Saatu tehtyä jopa hienoja KUUDEN esteen pätkiä. Ihan silleen pikkasen olen sittenkin joutunut tavoitteita realisoimaan, kun toi mun raitaeläin on päättänyt räyhätä kolme viimeistä viikkoa kentällä kuin kurkkua leikattais... Mutta edelleenkin, sitten kun se menee, niin sitten se menee ja ongelmia ei ole. Voi huokaus.

Meidän ryhmä on muutenkin aika huippu. En tiedä miksi me ollaan semmoisessa ryhmässä Egon kanssa, mutta ei se mua kiinnosta. Todennäköisesti me tullaan edistymään ainakin tässä ryhmässä, koska vaikka pyrri rähjää niin sitten me vaan pätkikään rataa, ja pätkitään vielä lisää. Viikko sitten mentiin ensimmäistä estettä ja merkkausta vaan hetken aikaan, kun muuhun ei pystytty. Ja sitten kun pyrri tasoittuu niin sitten tehdään pidempiä pätkiä. Hienoja pitkiä pätkiä.
Erona niihin onnistuneisiin parinkymmenen esteen hienoihin ratoihin on ainakin se, että nyt ollaan tehty ratoja, joissa koukerot alkaa jo toisella esteellä. Ego ei ole päässyt siihen vapauden tunteeseen juoksemalla paria ekaa estettä vaan alusta asti on pitänyt kääntyillä ja vääntyillä ja vetää sinä aikana vähän lisää kierroksia. Mutta heti kun pyrri saa vapauden juosta, se tasoittuu. Heti.
En siis lähde kisoihin täysin epätoivon vallassa, mutta en lähde myöskään metsästämään kolmea nollavoittoa. Tarkoituksena olisi nyt katsoa, miten se koira toimii. Opetella vähän kisatilannetta, oppia lukemaan koiraa ja toivottavasti edes yksi radoista antaisi uskoa tulevaisuuteen. Rima ei ole siis korkealla, mutta on se silti alitettavissa, jos oikein menee planeetat väärille paikoille tuulen suunnan muuttuessa...

Ja siihen meidän ryhmään... no ryhmä koostuu parista kolmosluokkalaisesta, joista toinen mm. edustaa Hu-pun Sm-medijoukkueessa parin viikon päästä, pari kipaletta on kakkosissa kisaavia, viittä vaille kolmosiin meneviä koirakoita ja sitten minä ja Ego ja toinenkin ykkösluokkalainen. Että ei me kyllä ihan juoksusuoria treeneissä olla treenattu. Niin ja kouluttajat, Annika, joka teki talvella ryhmässämme koulutusohjaajaharhoituskertansa, sekä Elisa Hietalo. Googlatkaa Elisa jos ette muuten nimeä tunnista.

Paavo on päässyt kesän kunniaksi polskutella järvissä ja lammikoissa aina kun sellainen on osunut kohdalle ja on spanielin miellyttäminen vain helppoa.

Pitkä matka edes, mut turha siit on stressaa. Kuhan on kunnon kengät, mikäs täs on kulkiessa

Agilitylisenssi check
Turhat jossittelut, juu ei
Vapaatoiveet töihit check
Ja kappas, Toukokuussa kattellaan tekiskö tuomarisetä meillä kivoja ratoja.

Tämän päivän treeniradat olivat kivoja, vaikkakin jälleen Ego otti vähän osumaa, kun mie meen eteenpäin, mutta Ego kääntyikin vastaan... Saattoi ohjaajalla olla siinä kohtaa pientä turhautumista joo, mutta syytän tästä silti Egoa. Mitäs ei jatkanut matkaa.
Muuten siis hyvät treenit, mutta ykskaks Ego vaan päättikin, ettei tietty putkenpää kelvannut. Ja tämä siksi, että mamma oli toisen kierroksen ekalla kerralla lähtenyt toiseen suuntaan liian aikaisin. Voi huokaus tuota ranskalaista herkyyttä. Kaikkiin muihin putkiin ja päihin kyllä sitten irrottiin oikein mallikelpoisesti....
Mutta muuten tän päivän treenit. Kunhan tää tyttö juoksi niin ei ongelmaa. Treeniryhmäläisemmekin lohdutti, et eihän se mitään, vaikkei Ego irtoakaan, kyllähän minä nopeilla jaloilla juosta pystyn.
Voitte uskoa, että viimeinen veto tehtiin hammasta purren ja melkoisella tahdon voimalla ja pari pitkää henkeenvetoa piti tehdä, ennen kuin annoin Egolle lähtöluvan.

Yksi esteen ohitus aivan lopussa, minkä voi laittaa huoletta ohjaajaan "kohta tää on ohi" ohjaamiseen, mutta muuten. NOLLA. Kyllä, puhdasrata. Sisältäen kontaktia ja keppiä. Go Ego! Hyvä me. Kohta kisaamaan. Jebjeb. Fiilistelläämpä hetki tätä päivää.

Aito rakkaus ylättää sut vielä kerran, vähintäänkin kerran

Myö käytiin mökillä....

No niin jengi, otetaanpa ryhmäkuva....

Mutta sitä ennen...

No okei poseerataan hetki kivillä ja kallioilla...

Ja lopuksi, vihdoin ja viimein, meidän lauma esittäytyy. Ollaan me aika hienoja äijiä!

Never Lose sight of the fact that just being is fun

En tiedä johtuuko tämä auringosta, Flunssan pehmentämistä aivoista vai mistä, mutta parit viime treenit agilityssa ovat vaan menneet.

Viikko sitten treeneissä olin päättänyt, ettei me yritetäkään tehdä mitään vaikeea. Päätin tehdä hommat mun tavalla. Päätin treenata irtoamista kuolleilla leluilla. Ja Egohan irtosi. Ego irtosi niinkin hyvin, että pikku raitaeläin keksi juosta vielä kauempana puomin takana olevaan putkeen. Ongelmaksi olisi koitunut, miten olisin saanut raitaeläimen pois suoralta, sen verran fiiliksissä Ego juoksi.

Tehtiin me itse treenistä alkupätkää. Pätkään kuului takaakiertoa ja avointa keppikulmaa. Onnistui.

Tänään treeneissä koira oli jotenkin todella tyyni. Se oli jopa melkein hiljaa. Aivan hiljaahan Ego ei osaa olla, joten melkein hiljaa on aika iso juttu.
Rataantutustuessa katsoin alkua lähinnä hartioita kohautellen, kolmen esteen suora ja siitä käännös aalle. Aan viekussa oli putki. Olin varma, ettei Egoa voisi aa vähempää kiinnostaa, kerta siellä oli myös _putki_. Mitä vielä. Tiukka vekki kolmosella ja koira ei vilkuillutkaan putkeen. HYVÄ ME. Ja kontaktit. oi kontaktit. Minulla on koira, joka osaa kontaktit!
Tämän radan keppikulma oli meille vielä ylivoimainen, mutta ei se mitään. Kepit on meillä vielä hakusessa, mutta ei paniikkia. Ne osataan suoristettuna, sen Ego todisti tänään.
Keppien jälkeinen elämä, putki-hyppy-puomi. Putken suu oli puomin vieressä, joten nyt ei mitkään haltuunotot ja kärrynpyörät auttaneet. Ego tahtoi putkeen, Ego myös meni putkeen. Kyllä se jossain välissä kuunteli ja mentiin puomille. Ne kontaktit!

OttoII
Alku priimaa, putki-hyppy-puomi vielä neuvoteltiin pari kertaa, mutta sen jälkeen loppu. Tajusin vasta kotiintullessa, että Egoa ei kiinnostanut paineistua välistävedoista, Egoa ei kiinnostanut mikään, mitä tein, kunhan tein sen huolella, rauhassa ja määrätietoisesti. Ego meni, teki ja silläkin oli hauskaa. Ja loppusuoralla alkoi näkyä upeeta irtoomista.

Kolmannella kerralla tehtiin eri rataa ja voi että miten helpolla sitä pääsee, kun on opetellut aikoinaan kunnolla valssin. Muutaapa ei tarvittu. Jos valssi olisi kussut, olisi homma kussut. Jos ei olisi yrittänytkään valssia, olisi joutunut leikkaamaan kepeillä. Joskus vaan on hyvä, kun se ohjaajakin osaa jotain.
Ja sitten vähän takaakiertoa, juoksemista ja juoksemista ja aan jälkeen keilaamista. Koska Ego oli hieno, luki Ego hienosti keilaamista. Minulla syttyi joku lamppu päässä ja tajusin viimein, miksi kouluttajamme jaksaa aina puhua keilaamisesta. Toivottavasti tämä oppi jäi nyt pysyvästi selkärankaan.

Jos joku ei nyt tajunnut, meillä on ollut erinomaisia treenejä!

Ja mitä muihin koiriin tulee, Paavon kanssa me ollaan otettu vähän tokoa. Kyllä tokoa. On siinäkin aika velmu spanieli. Eeviksen kanssa ollaan tehty lyhyitäö juoksulenkkejä ja ei sitä menoa nauramatta katso. Eevis näyttää juuri niin onnelliselta spanielilta, ilmeen kysyessä "näetkö mamma? Näetkö, vielä minäkin laukkaan!"

käytöstavat kunniaan ja sitten toimintaan

Kuvan (c) Heidi Utriainen Olen aina ollut sitä mieltä, ettei Kuopio monista koiraharrastajistaan huolimatta ole mikään koirakaupunki. Yhtenä hyvänä esimerkkinä voin sanoa hallin rakentamisen vaikeuden, mutta näin arkipäiväkoiranharrastajan elämäkin tehdään välistä melkoisen hankalasti ja parhaillaanhan täällä käydään kiivasta keskustelua koiraveron ottamisesta takaisin. Tässä olisi aihe, johon voisin paneutua ihan huolella, mutta sanottakoot, että ei tuu onnistumaan. tai jos onnistuu minä kyllä haluan rahoilleni vastinetta. Noita koirankakkaroskiksia kun ei näillä huudeilla ole mitenkään liikaa, koiramaastoja talvisin on ihan naurettavan vähän (no jäillä, ja sielläkin sitten missä latuja ei ole, siis missä?) ja mitä näitä nyt on.
Aiheeni ei nyt kuitenkaan koske veroja ja elämän hankalaksi tekemistä vaan ihan tavallisia tallaajia, niin koirallisia kuin koirattomiakin.

Meillä oli tuossa jokunen hetki sitten pyrrikohtaaminen ja hallillehan tietenkin käveltiin kurakelista huolimatta. Ensimmäinen verenpainetta nostanut kohtaaminen sattui melkein heti kotioven sulkemisen jälkeen, kun kaksi nohevaa pikkupoikaa heittelevät kivillä EGOA. Voin sanoa, että pikkupojilta olisi henki pois tässä kohtaan, jos paikalla ei olisi ollut muita, mutta yritin parhaani mukaan murhata pojat katseella ja naamapunaisena huutamalla. Joo, en pidä "hyvin käyttäytyvistä" muksuista sitten ollenkaan.
Seuraavana olimmekin ylittämässä tietä ja tien ylitys on pitkä prosessi ,kaiken kaikkiaan kun siinä taitaa olla neljä vai kuusi kaistaa... joka tapauksessa valot kerkesivät vaihtua punaisiksi minun ollessa viimeisen kaistan kohdalla ja eräs arkipäivänsankari päätti huomauttaa minulle asiasta ajamalla muutaman millin päähän jaloistani samalla näyttäen punaista valoa. Siitä kulmasta kuski ei todellakaan huomannut missä koirani liikkuivat ja yleensä koirani ovat minun molemmin puolin. Tällä kerralla onnekseni molemmat koirat olivat juuri tuolla toisella puolella, joten selviän tällä kertaa vain jossittelulla, jos koirani olisikin ollut auton ja minun välissä... Tyydyin mulkaisemaan kuskia pahasti, jos olisi ollut aikaa olisin ehkä mennyt kuskillekin pitämään pienoiset saarnat, milloin saan ylittää tietä ja että ne valot _olivat_ vihreät, kun astuin suojatielle.
Viimeinen näytös olikin sitten lenkin loppupuolella kun setämies oli lenkittämässä leppoisen näköistä spanieliaan. Mitäpä vielä, annetaan koiralle vähän löysää hihnaa ja ykskas bongaankin clumbin Paavon kimpusta. Miehestä tilanteessa oli jotain huvittaa aina siihen asti, kunnes saatoin sylkeä pari kaunista sanaa koirasta ja poistuin paikalta pikaisesti, koska olin jo myöhässä.

Tapaaminen itsessään oli pikainen, yllä otettu kuva on tapaamiselta. Hieno ja edustava. En voi ymmärtää, miten Ego ei ole jo muotovalio...

Mutta sittenpä tullaankin viime keskiviikkoon ja aamulenkkiin. Jälleen yksi ihanan vastuullinen koiranomistaja päästää räyhäävän koiransa omieni iholle ja liukkaankelin ansiosta Ego sitten kompuroi ja ontui loppumatkan. ARVOSTAN.
Ja nämä koirien päällekäymiset ovat täällä päin, jos nyt ei jokapäiväistä niin ainakin, enemmänkin sääntö kuin poikkeus. En itsekään omista mitään kovin sosiaalista kukkahattukoiraa, mutta se on minulla sentään hallinnassa ja vapaanaollessa samantien kytkettävissä jos tarvis vaatii. Mikä siinä remmin lyhentämisessä ohitustilanteissa on niin vaikeaa? Tai jonkin sortin melkein kouluttaminen niin, ettei vieraan koiran kimppuun tarvitse hyökätä? Tai se kytkettynä pitäminen jos koiralla on tapimusta hyökkäillä muiden päälle (näitä tarinoita riittäisi ja yhdet housuni ovatkin eräästä yhteenotosta repaleiset, kun omistajalla ei ollut mitään kiirettä tulla paikalle, sillä mullahan oli homma hallussa...) tai ainakin vieminen jonnekin sellaiseen idioottivarmaan paikkaan, jossa ei ole muita koiria, varmasti ikinäkoskaanmilloinkaan?

Kiitos ja kumarrus.

Minun piti tähän myös kirjoitella vähän 2014 tavoitteista, mutta ne jääkööt toiseen kertaan, en nyt näköjään saa mitään fiksua ulos ajatuksistani. Huomenna taas reeneihin. Sitä päivitystä odotellessa.

Jos gorilla oppii viittomakieltä, miksei sinulle voisi opettaa alkeellista fysiikkaa?

Tunnista kuvasta koira

Okei, voin myöntää, että se ehkä näyttää jo melkein kympiltä

Tää on aika perus, kun yritän ottaa kuvia jostain muusta kuin Egosta, se vaan jotenkin tunkeutuu näihin kuviin Mutta sitten kuvien jälkeen uutisiin, niihin huisiiiiin uutisiin, joita on ihan tosi paljon.

Omistajalla on pitänyt tässä viimeaikoina vähän kiirettä, viime viikolla oli muunmuassa sellainen kiva pieni työrupeama, että kun torstaina aamulla avasin silmäni, pääsinkin sänkyyn seuraavan kerran sunnuntaina aamulla... Ja silloinkin herätyskello soi muutaman tunnin päästä.
Töiden piikkiin on siis mennyt, ettei olla pariin viikkoon käyty agihallilla missään muodossa. Silloin kun on vapaata, ei vaan pysty ei kykene. Metsät vetävät enemmän puoleensa kuin hallit ja sisätilat...
Toisaalta Paavolla oli myös todella paha vatsatautikin ja ajattelin, että jos se milläin tavalla on tarttuvaa (Ellukin oli jossain välissä pipinä) niin enpä lähde tartuttamaan sitä muihin koiriin hallille.
Paavo tosiaan lopetti pariksi päiväksi syömisen, oksensi muutaman kerran ja vatsa oli muutenkin _todella_ kuralla. Hyvää oli, että koira joi. Jouduin pariin otteeseen huolestuneesti tökkimäänkin Paavoa, kun koira ei sohvalla nukkuessaan reagoinut mihinkään. Nihkeä silmän räpäytys kertoi minulle, että koira on hengissä. Nyt, viikko vatsataudista, Paavo on taas Paavo. Eihän Paavo vieläkään liikaa häiriköi riehumisellaan, mut hei se on Paavo. Mitä te luulitte? Että se riehuisi? Ei mun varjoni.

Egon kanssa me ollaan sitten halittu, neuvoteltu kumpi nukkuu öisin peiton alla (ja sängyssäni on kuitenkin kaksi peittoa...), katsottu Olympialaisia ja etsitty takatassuja (opeteltu siis uutta temppu hoxhox).
Eilen päästiin treenaamaan. Meillä oli helpohko ratatreeni, koska viikonloppuna on seuramme kisat. En ilmoittanut Egoa kisoihin koska treenamattomuus. Pikkasen, siis ihan vaan pikkasen, harmitti treenien jälkeen, miksen Egoa kisoihin ilmoittanut. Sehän jopa osasi...
...paitsi ekalla radalla. Kepeillä piti korjata kerran, kun liian lujasta vauhdista Ego ei kyennytkään rytmittää pujottelua ja yksi väli kovasta yrityksestä huolimatta jäi suorittamatta. Ja niin alkoi kartturin kädet saada osumaa. Kun koira sitten kontaktilta lähtiessä hyökkäsi käteeni ennen putkeen menoa lähdin radalta ja olin aika viittä vaille valmis soittamaan kyydin kotiin. Tähän kun lisättiin Egon hyökiminen joka ikisen koiran kimppuun niin heh, kyllä hävetti, normi tilassa ei se ihan oikeasti...
En soittanut ja hyvä niin. Tehtiin Egon kanssa ihan perus aivonystyröitä vaativia tehtäviä. Enimmäkseen leikkiä, kummassa kädessä nami. Tämä sai koiran silmin nähden rauhoittumaan. Ei vauhtia, ei kiihkoilua, vain haistelua (tai enemmän tai vähemmän hyvä arvaus) kummassa kädessä nami haisee ja sitä kättä läppäistään. Helppoa ja rauhoittavaa.

Otto II
Okei, se ei irronnut, koska namit kartturilla, PAITSI KEPEILLE. Siis kepeille. Täysiä, ilman epäilystä, oikea väli, alusta loppuun WAAAT. Ja siihen hetkeen taisikin jäädä kartturi. Se olisi ollut nolla, ehkä. Riippuen mitenkä tuomari tykkäävät parista pyrripyörähdyksestä, mutta muuten. Virheittä 23 esteen rata, joka sisälsi kontakteja ja kepit. Ja kaikki tämä "täysin" egomaisen rauhallisen koiran kanssa. Hymyilinkö, no ehkä vähän. Enemmänkin.
Seuraavaa rataa ottaessa treenasimme myös kontaktin ottamista. Tiedättekö sen, mitä pentujen(kin) kanssa tehdään. Namit nyrkkeihin ja koiran pitäisi käden/käsien sijaan tuijottaa silmiin. Kunten sanottua, pennutkin tämän jo osaavat ja Egolle tämmöset olivat ihan pala kakkua.
Seuraavalle radalle mennessä Ego kerkesi kerätä vähän kierroksia siinä vaiheessa kun kouluttajamme selitti minulle parit ohjauskuviokorjaukset. Siispä namit nyrkkiin, koira otti katsekontaktin, unohti meuhkaamisen ja pääsin radalle jälleen maltilla *hahhahhehahahha* menevän koiran kanssa. Ja taas samanlainen setti sillä erotuksella, että nyt Ego ei taaskaan kyennyt keppien hakemisen jälkeen kepittää kaikkia välejä, mutta se ei myöskään kierrostunut korjaamisesta.
Se on aika magee, olenkin tainnut asian joskus mainita.

Well this boat may sink but I’m not gonna rock it

Cos the sea doesn’t know my name

Sillä välin kun minä olin taistelemassa hiihtohissien kanssa Vuokatissa, olivat pojat päässeet äidin ja siskoni kanssa mökkeilemään viime viikonloppuna

Hei me lenkkeillään. Lenkkeiltiin niinkin ahkerasti, että eräälle pienelle spanielipojalle oli eilen tarttunut purkka turkkiin ja sitäpä alettiin sitten leikellä pois. Tarvikkeina p****at puolioharit, jotka ovat toimineen kunnolla ehkä kerran ostohetken jälkeen. Sen jälkeen niihin menee lähinnä hermot ja tänään sitten viimeisimpänä temppuna jumiin jääminen oli kaiken huippu. Tavallisina saksina toimi joskus ala-asteelta saamani askartelusakset, joten voitte uskoa, miten ylpeä olin lopputuloksesta, kun kahden tunnin ahertamisen jälkeen, olin leikellyt Paavolle yhden hienoimmista trimmeistä, mitä sillon koskaan ollut (juu vähän innostuin sen purkan leikkaamisen jälkeen...).Vielä kun ajelen kaulan koneella niin johan on hienoa herraa. Harmi et Jyväskylän näyttelyilmo kerkes justiin mennä. Siellä olis saattanut olla jopa tuomari, joka olisi taas saanut kirjoittaa Paavon arvosteluun "lovely". No mut onpahan mulla nyt ainakin nätti poika, joka oli sangen onnellisen näköinen saamastaan huomiosta parin tunnin ajan.

Ego taas kävi keskiviikkona agilityssa. Ensimmäinen veto oli aivan mieletön. Siis niin magee et itseänikin hirvitti. Sitten meni kuppi nurin ja siinä se sitten olikin. Tälleen lyhyesti kerrottuna. Ensi keskiviikkona ajattelin ottaa Paavonkin matkaan, joskos ensimmäisen yrityksen teen Egolla, lopetan hyvän sään aikana ja seuraavan kyhäilmän käyn huiskimassa Paavolla. Toisaalta kisoihinhan on aikaa enää kolme viikkoa, joten luulen, että tahti hallilla kiihtyy vähän useampaan kertaan kuin kerran viikkoon.
Mutta siis keskiviikon treenit sisäsivät juoksemista, juoksemista, juoksemista, pari keppikulmaa, juoksemista... Ja Egohan juoksi sen ensimmäisen kerran. Kun kepeille asti päästiin ja niitä päätin varmuuden vuoksi hetken aikaa hinkata, alkoi koira höyrystyä vähän liikaa ja sen jälkeen ei enää maltettu. Esteitä ei enää ollut, oli vain mamma ja mammalle räksyttäminen.
Mutta haluan silti uskoa, että tuosta koirasta tulee vielä ihan kelpo kisakaveri(kin), sen verran hienoja näyttöjä tuolta raitaotukselta on tullut, kunhan vain maltti ja järki ovat pysyneet matkassa mukana.

Ääripisteet lähestyvät toisiaan

Missä on minun "mamma älä jätä minua" edessäni pyörivä raidallinen pyrriotus?
Keskiviikkona agilitytreeneissä treenattiin takakiertoja (minun toive) ja rengasta sekä keinua. Tai siis nuokin esteet löytyivät pitkästä aikaa radalta. Kokonaista ja ehjää rataa emme saaneet edelleenkään tehtyä, kun pyrrieläin vähän kierrostui, mutta nyt vouhkaaminen ei ollut "mihinmihinmihinmihin", vaan lähinnä tapeltiin kumpi tietää paremmin mihin mennään.
En voinut edes olla harmissani Egon kierroksista, koska raitaeläin ihan itse yritti sitten kokeilla lähellä olevat esteet, mikä olisi oikea ja matka jatkuisi. Ennen Ego olisi vain jäänyt jalkoihini pyörimään sokeana kaikille esteille.
Vähänhän se nakertaa kun radan teko on melkein kirjaimellisesti ranteet auki tekemistä, kun pienenpienet hampaat käyvät aina mammalle huomauttamassa, että odottaminen ei sovi, nyt kuuluu mennä ja lujaaaaaa.


Mutta siis Ego siis sinkoili sinne tänne ja vähän pidemmälle, teki todella nättejä kääntymisiä kyllä joo siinä vaiheessa, kun ohjaaja ei jäänyt kauhuissaan ihastelemaan koiran menoa ja muisti itseasiassa kääntyä menosuuntaan. Radalla ihan oikeasti oli yksi kohta, jossa olisi voinut jopa käydä niistolla kääntämässä koiran takaisin päin, mutta koska Ego oli jo esteellä jäin minä vain sormet, varpaat ja jopa polvet ristissä toivomaan, ettei koira valitsisi ympärillä olevista esteistä mitään vaan tajuaisi kääntyä paikoilleen jääneen ohjaajan huomaan, koska ohjaaminenhan olisi ollut ihan liian helppo ratkaisu. Jotain jännitysmomentteja täytyy kuitenkin olla. Ihan kuin meidän radoilla niitä ei nyt muuten olisi...
Ja Ego oli kaikin puolin ihan superkoira. Jopa kepit mentiin tai ainakin haettiin loistavasti. Ihan ei ekalla kerralla kestänyt Ego sitä, että kouluttajamme oli keppien päässä lelun kanssa, mutta kun idea valkeni : ensin KAIKKI kepit sitten lelu niin johan alkoi asenne löytyä.
Maltti vaan pitäisi löytää jostain niin alkaa olla jo vähän turhankin hienoa menoa.


Paavon kanssa ollaan temppuiltu kotona, pienessä miehessä on alkanut taas ylimääräistä energiaa löytyvän. Kyllä, jopa Paavo on alkanut riehua riehumisen ilosta kotona.
Pakkasten tullessa ja auringon taas ollessa maisemissa sekä kameran taas pimentyessä itsestään, olen innostunut metsälenkeistä ihan uudella tasolla. En vaan ymmärrä, kun ihmiset vinkuvat jostain päälle kymmenen asteen pakkasissa. Itse olen ollut näillä keleillä ihan liekeissä koirieni kanssa. Tosin joo täällä päin Suomea ei juurikaan nuo tuulenvoimakkuudet häiritse millään tavalla...

Metsälenkeillä ollaan tosiaan tarvottu Paavon perässä. Polut ovat ihan yliarvostettuja, eikä minulla ole puoletkaan ajasta mitään käsitystä missä olemme, mutta jotenkin minusta tuntuu, että pieni spanielieni jäljestää ympyrää, koska polulta lähtö ja saapumispaikka eivät monellakaan metrillä heitä.
Lenkeillä Paavo on tosiaan liinan päässä saanut mennä ihan missä lystää. Minä tarvon kiltisti perässä ja Ego saa huidella vapaana metsän suurinta keppiä etsien. Ja voi että sitä pienen koiran suurta intoa, kun pääsee käyttämään ihan oikeasti nenäänsä. Paavohan voisi jatkaa jäljestämistä vielä kauemminkin eikä Egonkaan säntäilyssä ole ollut suurempiä taantumuksen merkkejä, mutta pari tuntia metsässä plus kävelyt kotiin ja takaisin saavat minunkin varpaani jo huutaman lämmintä vilttiä ja sormet kaipaavat kuumaa teekuppia. Talvi, mikä ihan tekosyy <3

The most certain way to succeed is always to try just one more time

Tämän vuoden osalta agility on nyt korkattu ja pieni tauko teki ihan hyvää. No kepit nyt oli unohdettu ihan täysin, mutta muuten en ollut huudon lisäksi tunnistaa koiraani radalla.

Ego-eläin kun päätti, ettei mamma olekaan siellä radalla ykkösjuttu. Pieni raitaeläin oli ihan fiiliksissä radalta löytyvistä putkista ja auta armias, kun koira tajusi, että suoran jälkeen pääsee putkeen. Mari oli meitä taas kouluttamassa ja Egon vauhdista kertonee se, että Marin mielestä koira oli aiempiakin kertoja nopeampi. Johtunee siitä, ettei Ego kyttäillyt hetkekäkään mun tekemisiä vaan eteni. Tahtoi mennä, mutta Ego kuunteli. Se ohjautui. Radalla oli vastaputkea pariin otteeseen ja leijeröinti ja muuta mukavaa. Siinä vaiheessa kun koiraa piti hidastaa ja itseasiassa vähän vääntää jotain pikkuhifistelykäännöksiä niin niistä emme tässä postauksessa puhu. Minä haluan nyt fiilistellä vielä siinä vauhdin huumassa.

Vastaputkella tarkoitan nyt semmoista tilannetta, että koiralla on (tai meillä ainakin oli nyt tällä kertaa aina) suora näkyvyys vääräänpäähän putkea. Siihen vielä lisättiin, että itsekin oli magneettina siellä väärällä puolella ja koira piti saada sinne kauaksi. Pakko kehua, mutta Ego oli ainoa, jolla homma onnistui aina heti ensi kerrasta lähtien. Pikkasen vastaista kättä ja koira tiesi heti kumman pään valitsisi. Siis VASTAINENKÄSI. Viime vuoden vikoissa treeneissä (siis viime kerralla) pohdiskelin, pitäisikö minun nyt tehdä asiat itselleni hankalaksi ja opetella parit ohjauskuviot uusiksi ja käyttääkin sitä koiranpuoleista kättä, Ego kun tuntui vain paineistuvan vastaisesta kädestä ja tuli pyörimään ympärilleni. Se mitään paineistu. Kunhan pelleilee ja räyhää keskenään.
Ja sitten leijeröinti. Kyllä koirani jonka kanssa ollaan painittu jo pelkästä eteenpäin irtoamisesta puhumattakaan sivuttain etäisyyden otosta... ollaan me jossain välissä jotain oikein tehty, koska homma toimi. Suosittelen kaikille putkihullujen koirien omistajille joskus testata putkipalkkamenetelmää. Meillä se näköjään toimii ainakin toistaiseksi.

Treenien jälkeen pari naista tulivat ihastelemaan Egoa. He olivat ensimmäistä kertaa agilityn alkeiskurssilla ja olivat ihastuneet Egon innokkuuteen ikihyviksi "se kun kerkeää pyörimään matkan aikana niin nopeasti ja useasti..." nyt pyörähdykset onneksi tapahtuivat aina kun palasimme hiomaan jotain kohtaan. "Eikä sillä ole vieläkään akku loppu." Juu ei Egolla, se kyllä jaksaisi, harmi vaan että väsymyksen näkisi sitten keskittymisen puutteena radalla, vaikka yli iso suusta roikkuva kieli, hullun kiilto katseessa ja kuolavana poskella antaisivat muuta ymmärtää.

Mutta se miksi haluan nyt fiilistellä tässä tunteessa, on se, että melkein jo eilen kirjoitin postauksen otsikolla "Motivaatio, missä olet!?" tänään sain kyllä ihan uutta puhtia asioiden harjoittelemiseen, vaikka hallinavaimen palautinkin.

En mä oo juurikaan muuttunut, ehkä kasvanut vaan vähän, mut vaan vähän

Mistä on pienet Elvikset tehty?
Suuresta egosta, pohjattomasta vatsasta,
söpöistä kiharoista, kovasta äänestä
ja tietysti keinuvasta lanteesta.
Lisäksi ripauksesta itsepäisyyttä ja hypysellisestä sokeria.
Niistä on pienet Elvikset tehty.

Kuvan (c) Tiina Janka Muistan kun reilu kymmenen vuotta takaperin vanhempani astelivat huoneeseeni, osoittivar ystäväperheemme Eppu-koiraa (Jangas Blame The Dog) ja kysyivät, tuommoisenko minä nyt oikeasti haluan. Ja minähän halusin. Epun kasvattaja olikin juuri käyttänyt nartunsa, Katin, astumatkalla Ruotsissa ja meille luvattiin urospentu, jos niitä vain syntyisi ja vieläpä riittävän monta.
Tasan kymmenen vuotta sitten maailmaan syntyi Jangas C-pentue. Ja uroksiahan sieltä sitten vain tulikin, peräti neljä kappaletta ja me jäimme vain odottamaan, kuka pojankoltijaisista tulisi meille.
Kävimme jopa itsekin, vielä tuolloin, Turussa asuvan kasvattajan luona pentuja katsomassa ja minä olisin kyllä voinut jäädä pentulaatikkoon asumaan.
Lopulta pentutestien jälkeen saimme tietää, että koko perheen suosikki pentulaatikkonimeltään Tupla, tulisi perheeseemme minun ihka omaksi koiraksi. Elvis- nimihän oli perheellemme selvä jo ennen kuin edes tiesimme tulevan koiramme rotua, tai tulisiko meille edes koko koiraa. Rodun valitseminen kun ei ollut mikään silmät kiinni koirakirjaa selatessa ja sormi jollekin sivulle - valinta. Tarkkaa hommaa ja voin sanoa, että walesi on todellakin koko perheen koira, jonka kanssa voi harrastaa lähes mitä vain ja jonka kanssa on ollut helppoa päästä lajiin kuin lajiin sisälle.

Elvis vain on Elvis. Vaikka Elvis on ollut sanan jokaisessa merkityksessä helppo, on herrassa ollut aina omat oikkunsa. Muunmuassa trimmaus ilman dramaattista uikuttamista ja teatraalisia pakoyrityksiä on alkanut luonnistua vasta ihan viime vuosina. Vaikka Elvis on kaikkien kaveri, on myös asioita, joiden kaveri Elvis ei ole. Ei kavereiden- kriteerit vain Elvis yksin tietää.

Nykyisin Elvis viettelee eläkepäiviään äidin luona. Ei kuitenkaan niin kaukana, etteikö me nuorempien otuksia kanssa moikattaisiin harmaantuvaa vanhusta ainakin kerran viikkoon. Ja aina Elvis on tyytyväinen, kunhan hänet huomataan ja eityisen tärkeää on saada kehuja, kun Elvis vastaantullessa kantaa ylpeänä omaa pehmopandaansa. Rapsutusten aikana päällä puskeminen kuuluu Elviksen tavaramerekkeihin ja nykyisin myös ölinä ja kainaloon painautuminen kertovat koiran tyytyväisyydestä.
On Elvis välillä päässyt myös agiradalle ja vaikkei vauhtia hurjasti olekaan (mutta ei Eevistä silti kyllä kymmenenvuotiaaksi uskoisi) niin intoa ja paloa lajiin löytyy yhä. Ei sen väliä pitikö mennä hyppy vai aa vai putki vai se kulmasta löytynyt pöytä - kunhan vain näkee sen koiran hurrrrjan suuren ylpeyden itsestään.
Olipa Ellu päässyt tänävuonna päässyt lintumetsällekin, mitä nyt veljeni naureskeli, että alkupäivän innostuksen jälkeen Elvis olisi mielummin nukkunut pehmeässä sammalkasassa kuin jatkanut tarpomista. Ehkäpä ensi syksyksi laitan Elviksen ja äidin kuntokuurille ennen tositoimia (:

Synttärisankari odottamassa synttärikakkuaan

Lyhyesti voin sanoa, että nämä 10 vuotta ovat olleet rakkautta vain.

Onneksi olkoon kaikille C-pentueen pojille! Ja kiitokset Tiinalle tästä(kin) ihanasta persoonasta. Valintasi osui oikeaan, kukaan muu ei voisi olla enempää Elvis, kuin Elvis. Toivottavasti saamme nauttia vielä monet maksalaatikkokakut Elviksen kunniaksi!