Let's show them how to really party!

Tänään oli taas aika keskiviikkotreenien. Viime treenit olivat menneet Egon kanssa niiiiiiiin pipariksi kuin treenit vain voivat mennä, ettei odotukset olleet tälläkään kertaa kovin korkeat. Odotukset alkoivat nousta siinä vaiheessa kun tajusin, että koira oli rauhallinen, ei haukkumista, vinkumista, nuuskuttelua. Ei mitään. Vain tiukka tuijotus minuun, mitäs sitten.

Ja Egohan meni. Rata oli aika simppeli, vähän takaakiertoa tuolla, päällejuoksua tässä ja slaidausta siellä niin ja irtoamista vähän joka puolella. Ja Ego meni. Teki, juoksi ja viiletti. Vielä jokunen aika sitten koira paineistui aivan hirveästi jostain päällejuoksusta, joku minun edessä juokseminen (puhumattakaan, että se minun edessä juokseminen oli slaidausta ja välistä vetoa ja EGO TEKI kuin olisi aina toiminut niin) oli ehdoton nono puhumattakaan mistään muustakaan irtoamisesta... Kontakteillekin irtoaminen alkoi hahmottua pikku pojalle viimeistään vikalla radalla. Mie oon vähän hukassa tämmöisen otuksen kanssa, joka ei itse ihan omin nokkineen mene sinne kontaktille, vaan jää kattomaan, mihis se mamma jo juoksee. Siis mikä tuo tommonen käyttäytyminen on? Lähes 10 vuotta olen joutunut painimaan ongelman kanssa, miten saan spanielin ohjattua paikkaan x, ilman että se rynnistää suunnilleen näköeteisyydellä olevalle kontaktille. No kun olin pari kertaa muistanut käydä kuonosta kiinni pitäen näyttämässä, missä lankku menee ja siinä on lupa juosta tääääääysiä niin johan alkoi homma luistaa.

Lyhyesti: kunhan saan nettipankkitunnukseni ja olettaen, ettei kellekään käy muutamassa viikossa mitään, me vihdoin ja viimein starttaamme ihan oikeissa kisoissa. Seuramme järjestämissä kisoissa tarkemmin. Tällä kerralla vain hyppärille, jotta saadaan tuntumaa kisatunnelmaan. Tuosta raitaeläimestä kun en mene takuuseen, miten hirveää siitä on, kun setä tulee mittatikun kanssa hiplailemaan. Aloitetaan siis maltilla.

Tämän päivän treeneissä oli myös ihana kuulla ennen samoissa valmennuksissa käyneeltä henkilöltä lohduttavat sanat, kun selitin hälle, et välillä tuntuu, ettei me edistytä mihinkään.
Meni jotenkin tähän tyyliin "No jos sait koulutettua Paavostakin niin erilaisen spanielin, niin etköhän sinä pyrristäkin saa kelpo menijän treenaamalla ahkerasti." On vaan niin kiva kuulla, kuinka Paavon taitoja ja menoa arvostavat muutkin kuin vain minä.

Tunteeni kuohuivat, hetkessä ymmärsin sen, ilman sua koskaan en voi olla onnellinen

Minun täydellistäkin täydellisempi punvalkoiseni, tuttujen kesken Paavo Perkele vaan, täyttää tänään hurjat 7 vuotta! En ihan oikeasti löydä sanoja kuvaamaan miten korvaamaton tuo otus minulle on ja mitä enemmän päiviä yhdessä vietämme sitä tärkeämmäksi minulle minun varjostani tulee.

Lisänimi Perkele ei ole mistään tuulesta temmattu lisänimi, mutta kyllä tuosta otuksesta on kuoriutunut melkoinen mamman poika ja sylikoira, joka on valtaamassa ensimmäisenä parhaat paikat sängyltä, kun kuulee sanan “nukkumaan”. Toista Paavoa minulla tuskin koskaan tämän aidon kappaleen jälkeen tulee olemaan, mutta en pitäisi ihan mahdottomana ideana, vaikka kotonani joskus tepsuttelisi Paavo Juniori. Jos junioreita nyt koskaan edes tulee…

Muiden suusta on tullutkin sitten kuultua Paavosta yhtä jos toista

“Nuo koikkerit ovatkin aina niin helppoja ja nopeita” agilitykisoissa videolla kuuluva taustaääni

“Me varmaan nähdäänkin parin viikon päästä SM-kisoissa” Juha Orenius pari vuotta takaperin hänen valmennuksessaan. Ei SM-kisoihin meillä ei koskaan ole ollut asiaa.

“En ole koskaan nähnyt noin suurta työmoottoria spanielilla” monikin agilitytuttuni ja pari kouluttajaa tokossakin

“Älkää näistä kahdesta ottako paineita, ne on jo ihan huippuja tässä lajissa” agikouluttaja uudelle agiryhmällemme.

“No onhan siinä edes jotain welshimäisyyttä, johon itse aikoinani totuin” agilitykouluttajani totesi, kun Paavo sinkoili kentän toisesta päästä puomille -monesti

“Se on vaan niin magee, että minäkin haluan kokeilla” springerileirillä tokokouluttaja, joka leikkikin lähes koko treenimme ajan Paavon kanssa.

“en ole koskaan nähnyt koiraa, joka luottaa noin sokeasti omistajaansa” mh-luonnekuvaajan kommentti Paavosta.

“Liikkuu kuin leijona”

Ja ne monet muut kommentit ja adoptiotarjoukset, Paavon jälkikasvusta kyselyt ja kehut. Mitä muuta pitää sanoa? Tilasin koiran, jolla on asennetta ja luonnetta. Vauhtia ja työmoottori. Sain spanielin, isolla ässällä, kuinka monesti olenkaan kironnut Paavon metsästysvietin. Sain koiran, joka luottaa minuun ja kun opin luottamaan Paavoon, vain taivas on ollut rajana. Sain koiran, joka rakastaa leikkimistä, jolla elämä on pelkkää leikkiä omine sovelluksineen. Minulla on maailman paras punavalkoinen, jonka kanssa ollaan opittu yhdessä elävästä elämästä ja ennen kaikkea Paavon tärkein oppi minulle on ollut, ettei kaikkea, tai oikeastaan yhtään mitään, kannata ottaa kovin vakavasti. Kaikkea voi aina soveltaa mieleisekseen. Toivottavasti minulla on tämän harmaantuvan vanhukseni kanssa vielä monta antoisaa vuotta edessä

pilvilinnoja rakentelen just niin kuin säkin kai

Muuta en osaa teille sanoa.
Mun ja Egon kisaura sai stoppia, kun koira kärsi selittämättömästä korvatulehduksesta. Monen monituista antibioottia testattiin korvatippojen kera - > ei vaikutusta. Sittenpä koira nukutettiin ja tarkistettiin tärykalvot todella tarkasti -> ei mitään. Noh kun viimeinenkin kuuri oli ohi, eikä havaittavia vaikutuksia näkynyt päätin lopettaa hetkeksi lääkerumban ja katsella, mitenkä korva lähtee itsekseen paranemaan. Ja tässä sitä ollaan, tervekorvaisen koiran omistajia.

Lisäksi Ego täytti Elokuun 9. päivä Huisit KOLME VUOTTA! Mun pienestä hienosta raidallisesta on tullut jo ihan iso poika. Synttäreiden kunniaksi Ego kuitenkin päätti huomauttaa omistajalle, ettei hiuksien repimistä kuitenkaan kannata unohtaa. Ego kun opetteli avaamaan jääkaapin ja pakastimen ovet. Raidallinen ei itse tästä jutusta juuri hyödy mitään, sillä Paavon vatsa on lähinnä turvonnut huisia vauhtia ja spanieli katsoo melko Vit... tuskaisesti kun annan vain kourallisen ruokaa itse ruoka-aikoina.
Noh monen lapsilukon testauksen jälkeen vihdoin ikeaan oli taas tullut toimiviksi havaittuja lukkoja ja vihdoin on ruoka pysynyt kaapissa ja roskiskin on jätetty rauhaa. Hetkeksi.

Tää loppukesä on lähinnä mennyt mökkeillessä ja Elviksenkin kanssa on tullut vietettyä ihan huisisti laatuaikaa. Vuoden alussahan tuo harmaa hapsinen poikanen täyttää huisit 10vuotta.

Elvis myös pääsi näyttämään metsäkoirantaitonsa, kun veljeni kävi yhtenä viikonloppuna kanalintuja härnäämässä. Hyvin oli poika toiminut, mitä nyt illan viimeisinä hetkinä oli kunto alkanut pettää. Enkä usko että kyseessä olisi iän tuoma rasite vaan äidin kanssa Elvis ei ehkä ihan niin paljoa liiku, että kunto olisi sama kuin jokunen vuosi sitten, kun harrastimme agilitya ja päivittäin tunnin hölkkälenkkejä tai pitkiä vapaana juostuja metsälenkkejä... Muutenhan herra on oikein loistavassa kunnossa, enkä vieläkään jaksa uskoa, että kohta on tosiaan kulunut 10vuotta, kun mie sain ensimmäisen ihkaoman koiran...

Paavon kanssa ollaan harrasteltu temppuiluja. Agilitya ollaan yritetty käydä ottamassa, mutta kun tuo vatsa... Se on säälittävä! Noh nyt alkaa olla taas paino kohdillaan joten joskos sitä alettais pikku hiljaa vähän rankempaa liikuntaa harrastaa. Sienikoiraksi meinasin Paavoa vielä kokeilla, nyt kun sellainen on mahdollista Kuopiossa.

Egon kanssa ollaan käyty ihan ohjatuissakin treeneissä ja voi että. Radat ovat oikeasti vaikeita ja voitte uskoa, että tunne on jotain sanoinkuvaamatonta, kun vedellään pienen treenin jälkeen pyrrin kanssa nollia... Tosin että aina ei mennä rataa niin kuin se hifistellen pitäisi, mutta nolla kuin nolla, vaikka se ohjaaja joutuukin juoksemaan pikkasen enemmän ja lujempaa, kuin mitä jos koira irtoaisi olisi mahdollista.