mut pako pilvilinnoihin uutta toivoo antaa

Kauan on kulunut viimeisimmästä postauksesta. Ei siksi, etteikö meidän elämässämme taphtuisi yhtään mitään vaan juuri siksi, ettei allekirjoittanut vaan millään ehdi tai jaksa.

Aloitetaan... Noh aloitetaan joensuun kisoista. Siellä meillä olisi ollut kolme starttia, mutta kahden melko fiaskolta tuntuneen radan jälkeen päätin jättää leikin sikseen ja lähtä autoon nukkumaan. Viimeisistä unista kun oli kulunut reilu vuorokausi...

Joensuusta ei siis paljoakaan jäänyt käteen. Ensimmäisellä radalla Paavo singahti lähtöluvan jälkeen jonnekin kaukaisuuteen (aan kautta keinulle jos oikein muistan?) ja kun hyllyn jälkeen sain koiran kuulolle niin mikäs siinä puhtaalla radalla fiilistellessä maaliin.


Seuraava rata alkoi ihan lupaavasti, mutta keppien jälkeinen hyppy oli semmoinen... noh semmoinen jota mietin pitkään mitenkä päivän koiran veivaan seuraavalle esteelle. Viskileikkaus kävi mielessä, mutta koska päätin ettei meidän ykköäsluokkalaisina tarvitsisi osata mitään sellaista niin vaihdoin kuvion niistämiseen ja kaikin puolin tönkömpään, mutta mukamas varmempaan ohjauskuvioon. Niinhän siinä kävi, että Paavon hyppy olisi ollut aivan täydellinen viskileikkaukseen ja siis toiselta puoleta esteen kieppaukseen, mutta kun kerta olin päättänyt niistää... Kyllähän Paavo sitten kääntyi ohjaukseeni, mutta saman tien kun olin jo suunnannut ajatukseni seuraavalle esteelle ja siinä tapahtuvaan valssaukseen olikin koira päättänyt hypätä vieressä kulkevalle puomille... Hyvää tällä radalla oli se, että Paavo ihan itse päätti pysähtyä puomille ja odotti jatko-ohjeita. Loppu onkin historiaa, mutta sanotaanko, että pystyyn nukahtavalle ohjaajalle oli vähän liikaa aan harjalta melkein niskaan hyppäävä spanieli... Kun jätin Paavon keskenään radalle niin ihan nätti läpi juoksu aa sieltä sitten tuli mutta. Yritin oppia tapahtuneesta sen, etten enää koskaan ole edellisenä yönä töissä, mutta kuinkas seuraavalla viikolla kävikään...




sitten olikin Mikkelin kisat. Ja kyllä, edellisenä yönä jälleen töissä.

Ensimmäinen rata oli koiran kannalta jotain katastrofin ja katastrofin väliltä. Lähdössä Paavo tsiikaili johonkin ihan muualle kuin ohjaajaan ja kun huomautin asiasta oli se Paavolle lähtömerkki ja taidettiin me yksi hyppy ilman riman tiputusta suorittaa. JA putki ihan oikein. Mutta siis eka rima alas, pituus käveltiin, puomilta molemmat kontaktivirheet, keppien vika väli jätettiin väliin (ohjaajan selkeä moka, mutta...) ja kun sitten aa vielä rymistettiin korvat lukossa pysähtymättä kontakteille, oli aika juosta pois radalta.

Seuraavalle teimme Paavon kanssa diilin: ne perkeleen kontaktit otetaan kunnolla. Muulla ei väliä, mutta kontaktit! Ohjaajalle ensikerralla muistutus: saa tehdä myös muuten virheettömän radan.
niinhän siinä kävi, että kontaktit todellakin olivat upeat ja koira malttoi pysähtyä kaikille alastuloille (ja ohjaaja malttoi vaatia ne pysähdykset, olihan meillä jo allerkijoittaneen ansioista hylly pohjalla...) ja oli muutenkin super. Minä sen sijaan päätin torpetoida meidän hienon radan. Yhdellä mutkaputkella Paavolla kesti yllättävän kauan ja kun aloin katsella juoksusuoralla taakseni, missäs se koira viipyy, oli juoksulinjani vaihtanut paikkaa tarkoitettua lähemmäksi esteitä... Ja kun taas katsoin eteeni, tulikin tehtyä äkkijarrutus juuri ennen törmäämistä hypyn siivekkeeseen. Hypyn Paavo vielä suoritti hienosti, mutta pysähdyksen takia ei hakenutkaan sukkana putkeen vaan jäi odottamaan seuraavaa liikettäni, Joka tietty sitten ohjasi Paavon väärään päähän putkeen, sillä väistäessäni siivekettä Paavo vaihtoi suuntaansa kauimmaiseen putkenpäähän.

HYVÄ ME HYVÄ MEIDÄN JOUKKUE JNE!

Sitten joku maanantai sitten alkoi sorsastus ja meijän Pulla pääsi leikkimään hienoa sorsakoiraa. Tai olisi päässyt, jos metsämiehet osuisivat joskus kohteisiinsa.. No mutta Paavo pääsi metsäilemään. Samaisena maanantaina meillä oli agiryhmämme korvaava treenikerta ja Ego pääsi leikkimään hienon hienoa agikoiraa.
Tietty meillä oli leikkimieliset kisat ja... tuloslappumme kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa. Kaikki virheemme ei mahtunut yhdelle lapulle...
Noh seuraavalla vuorollamme treenasimme rengasta, se oli Egosta huisin pelottava. Ja otimme puolet radasta uudestaan -puhtaasti.
Juju vaan on siinä, että kun Ego kierrostuu, se myös kierrostuu. Mutta kun Ego malttaa on Ego ihan mahtava. Pitäisi vain keksiä, mikä on se juttu, ero, joku semmonen mitä teen eri tavalla, kun koira on jo lähdössä kierroksilla ja mitä teen silloin kun koira on itse rauhallisuus. Meinaan kuvia katsoessa näyttihän ne aika hurjilta, kun raidallinen suu vaahdoten tähtää pikkuhampaitaan ranteeseeni... Verta ei näissä treeneissä kuitenkaan onnistuttu vuodattamaan, mutta pikku mustelmia löytyi käsistä melkoisesti...

Näiden treenien jälkeen ei ollakaan kuin itsenäisesti käyty vain treenailemassa kontakteja ja keppejä. Minä kun olen ollut pienessä flunssassa ja vihdoin luovuttaneena muutaman päivän sairaslomalla. Kisoja silti olen katsellut vielä muutamat tälle vuodelle, joskos se yksi onnistunut rata saataisiin!

Ensi maanantaina poikia odottaakin eläinlääkärillä käynti. Ego kuvautetaan päästä varpaisiin ja Paavolta tarkistetaan vihdoin ja viimein *krhm* simmut. Toivotaan, että pojat ovat terveitä, koska maanantain jälkeen katsellaan ihan uusin silmin Egon tulevaa agiuraa, tai että tuleeko mitään uraa.

Kuvista jälleen kiitos Milena Nevannolle!