Homma outo on mutta takapiha tuttu

Suunnitelma oli hyvin yksinkertainen: Maanantaina viimeinen "ratatreeni" ja loppu päivinä hauskaa fiilistelyä hallilla. Lauantaina olis sitten vihdoin ja viimein kisat.

Yksi "ongelma" ilmaantui jo viikonloppuna, kun sain sähköpostia, että olisin varasijalta päässyt sittenkin SAGIn kesäleirille tohon omaan halliin. Kiitti. Viikkoa ennen kuin olis kutsu käynyt niin en olis edes suunnitellut kisaamista.. Asia ratkesi: en mene leirille.

Sitten päästäänkin tähän tuttuun hommaan, mihin viime vuonna jo totuttiin: Kisojen aikaan joko minä tai Paavo ollaan kipeenä (parhaillaan molemmat). Tällä kertaa se olen minä. Jooh, maanantaina kävin tunnollisesti vetämässä yleisurheilutreenit, mutta siinä vaiheessa kun ääni alkaa pettää, kurkussa tuntuu olevan lauma kusiaisia ja päivän ruoka tuntuu pyrkivän takaisin luontoon niin... Jäi treenit väliin.
Tiistaina nousinkin sitten sellaiseen oloon, että sängystä poistuminen vaati ponnisteluja. Noh työhaastatteluun kokosin itseni ja hassu juttu... vakava tenttaus loppui siihen kohtaan, kun mainitsin Sorsasalon olevan mulle tuttu paikka agitreeneistä. Innokas kysymys: "Ai säkin olet hu-pulainen!? Meillä ois tänään treenit..." ja sen jälkeen vaan työvuoroja katsomaan. Työhaastattelun jälkeen kävellessäni parin kilsan matkan bussipysäkille (siis sellaiselle, missä itse asiassa kulkeekin bussit välillä ohitse) silmissä sumeni pari kertaa... Ei oikeen innostanut sinä iltana toi hallille kävely. Onneksi on kavereita, jotka ovat soiton päässä ja auttavat noiden koirien ulkoilutuksen kanssa, kun tilanne on tämä. Erityisesti kun äiti lähti Helsinkiin niin minulla on tuo vanhin ötökkäkin hoidettavana.

Sain siis töitä, joten vaikka tänään olo oli hieman parempi (särky- ja allergialääkkeet <3), en silti jaksanut raahata itseäni hallille. Onhan matkakin himpun verran pidempi, nyt kun majailen hetken äiskän luukussa.
Töiden ja sairastelun ansiosta huolella suunniteltu treeniohjelma, nyt vähän kusi, mut hei, Me mennään kisoihin vaikka pää kainalossa!

En tahdo olla samanlainen niin kuin kaikki muut

Yks. Paavo on trimmissä. Mullois kuviakin, mutta kamera on toisaalla. Saatte siis ihailla Egoa.
Kaks. Tänään päästiin treenaa agia ja pikku herra Een kanssa treenattiin sit kaikkee muuta yleistä härpäkettä, mikä on jäänyt vähän vähemmälle.

Treenit olivat Anna Strömmin käsialaa, mutta treenejä piti Miira (joka näissä alkuperäisissä Annan treeneissä oli ollut).
Ja heissulivei vaan kaikille! Meidän treenit kiteytyy yhteen Miiran kommenttiin "No onhan Paavossa sitä welshimäisyyttä, mihin minäkin aikoinani totuin."
Meni joo toooooosi hyvin.
Rata ei totisesti vaikea ollut, mutta hiomista oli ja rata oli suunniteltu pikkukoirille, sen huomasi kahdessa kohtaan.
Ykkösestä neloselle meni ok (nelonen puomi) ja vitonenkin vielä handlattiin, mutta kutosputki oli niiiiiiiin ahtaasti meille, että poika monen monta kertaa mukavuussyistä päätyi väärään päähän putkea.

Pyysin Miiralta treenien alussa, että laittaa namialustaa silleen välillä ja välillä tehdään ilman namia. Paavolla oli mielipide asiaan. Ensimmäisellä kerralla Paavo teki nätit juoksarit ja minä olin vitosella sitten WTF, mitä se koira on jo sitä suorittamassa (mutta tää oli sitten ehkä nätein putkelle meno, kun improvisoin takaleikan...), kun mun pitäis olla koiran edelle vetämässä eikä vasta puomilla juoksemassa. Toisella kerralla Paavo laittoi puomin yläosaan jarrut päälle ja katsoi minua ja namilautasetonta maata vähän siihen malliin, että hänhän ei liiku senttiäkään ennen kuin namia ilmestyy puomin päähän. Aha. No tuli se poika sit lopulta suurilla loikilla alas, mutta näteistä juoksareista ei ollut tietoakaan.

Sitten päästiin veivaa keppejä (onnistuivat) ja kepin jälkeistä elämää, jolloin Paavo ensiksi päätti suoraan kimpoilla pitkin rataa vähän vapaa valintaisesti ja toisella yritys kerralla päätti sitten, että prkl ohjaapa siinä sitten, minä en irtoa vaan tuijotan kieli pitkänä mittee se kartturi käsillään hosuu.

Loppu olikin sitten se, mikä tuotti pään vaivaa. Siinä oli siis juoksusuora rengas-aa-hyppy ja hypyn jälkeen juuri ja juuri Paavon kokoisesta välistä välistä veto ja niin edelleen. Silloin kuin oli namilautanen ja Paavo pysähtyi kontakteille Paavo pari kertaa melkein onnistui kääntymään välistä. Jätkä siis yritti, mutta fysiikka ei riittänyt. Saatiin muutaman kerran joo onnistumaankin tällainen pikkuinen ratkaisu, mutta se tuntui ja näytti todella nihkeältä. Niinpä päästäänkin agilityn syvimpään ja hauskimpaan kohtaan: tee rata koiralle sopivasti. Agissa kun ei ratkaise metrit vaan sekunnit, joten päädyin sitten tekemään niin randomin ratkaisun, jota en edes tullut rataantutuessa ajatelleeksi. Ja lopputulos? Kellotettiin. Mun ratkaisu oli paljon nopeampi, vaikka pidempi se oli. Olennainen ero vaan oli siinä, että Paavo sai enimmäkseen kaasuttaa vaan etiäpäin koska linjat olivat suorahkot. Ensimmäinen (mitä muut tekivä) ja ilmeisin vaihtoehto taas onniestuessaan pakotti koiran laittamaan liinat kiinni ja menettämään näin aikaa, vaikka metreissähän siinä säästettiin. Piirrän joskus kuvan tästä tapahtumasta ja voisin piirrellä vähän muitakin vaihtoehtoja, joita pohdittiin.
Siispä variaatio kaksi oli meille luotu. Tiet olivat pienet ja koira sai kaasuttaa energiaansa niin paljon kuin lystäsi. Tiedänpähän tästä lähtien, kuinka vältän epämiellyttävät välistä vedot. (kuva tulee kun pääsen omalle koneelle, tulee vähän selkeämpi)

Loppu olikin pala kakkua.

Egon kanssa tosiaan treenien välissä härvellettiin kaikenlaista. Sivulle tuloa ja paikalla oloa. Totesin, etten ole paikalla oloa Egon kanssa liiemmin treenannut ja jos joskus haluan Egon kanssa hupun ryhmiin treenaamaan, ois koiran vähän kuin pakko pysyä paikoillaan. No jos siihen sen agi esteen väliin tunkee niin johan koira pysyy kuin tatti - parhaimpina päivinä.
Se suurin treenaus oli meillä kuitenkin hampaiden tarkistus. Laitoin treeniryhmäläisemme tutkailemaan pörriäisen hampaita, joita herra kyllä minulle vähän turhankin läheisesti näyttelee, mutta...
Kun alkutreeneissä Ego vänkäsi vastaan ja fiilis oli "tää on ihan kamalaa" etenkin kun vieressä toiset sai tehdä agilitya, oli lopputreeneissä lähinnä vaikeutena se, ettei Ee malttanut pysyä paikoillaan, kun kivat makkaratädit tulivat taas ihastelemaan pyrriä.
Se hyvä ja huono puoli Egossa onkin, että tuo ötökkä oppii kaiken hirmu nopeasti - niin hyvässä kuin pahassa.

Ruuvit on irrallaan ja renkaat lyö tyhjää

Maanantaina oli treenit.
Pätkä Maaningan kisojen (krhm...) kolmosluokan jostain pätkästä joku variaatio. Alla olevassa kuvassa pissaa moni asia, mutta suunnilleen noin.



En voi sanoa kuin että just.
En tiedä miten olisin kisoissa alkuhärpäkkeen veivannut. Nyt puomin päässä oli namialusta jarruttaa koiran ja mie kerkesin vipeltää asemiin niin, että sylkkärillä poika kääntyi kepeille ja sain takaleikattua keppien toiselle puolelle. SE ONNISTUI. WAAAT.
Toinen vaihtoehto, jonka teinkin ensimmäisellä yrityskerralla, oli et persjätöllä kolmonen ja niisto kepeille ja valssi keppien jälkeen. Onnistui joo, mut aika kökköyritys.
Loppu oli meille se kompastuskivi. Minun pieni poikani kun ajattelee spanielimaiseen tapaan kaiken vähän... monimutkaisemmin. (kuva löytyy alta)

Mut kun homma onnistui (koira tajusi, et esteen voi HYPÄTÄ ilman takaakiertoa) niin jaakon idea tuli kaikille selväks. Sain radan lopussa ihailla hienoja jälkiä siivekkeen viereltä, kuinka poika oli senttejä säästellen rynnännyt keinulle).
Noh seuraava kompastuskivi. Kaksi estettä suoraan ja sitten pitäis tulla välistä. Onnistui sitten kivasti kun pakotin itseni jäämään ensimmäisen esteen tienoille ja heiluttelin nyrkkiäni koiralle riittävän selvästi. Onnistui välillä vähän liiankin hyvin...
Mut On se koira hieno. Hienosäätöö tarvitaan edelleenkin ja tullaan aina tarvitsemaan, minähän en tyydy kuin täydellisyyteen, mutta muuten homma alkaa olla kasassa. Mikkelissä nähdään!

joskin mä en kato tota meininkii enää minuuttiikaan, sul aikaa on 55 sekunttii

Sen kunniaksi, että oli helle ja sen kunniaksi, että äiti sai vihdoin takapihalle aidat, emme ole tehneet yhtikäs mitään ennen tätä iltaa.
Ihan vain jo siksi, että hölkkälenkeillä koirat hyytyvät ennen omistajaa ja omistaja huitelee jossain pääsykokeissa ympäri Suomea (Turku valloitettu, mutta muutto sinne taitaa lykkääntyä vuodella...)
Mutta koirien turkki on erinomaisen hyvässä kuosissa tätä nykyä. Jokapäiväinen harjaus noin neljästi päivässä on vähentänyt hieman koirankarvaa sisätiloissa, mutta vain hieman. Sen verran, että minä tiedän sen vähentyneen, mutta vieraat saavat edelleen tuskastua sen paljoudesta.

Äsken sateen innoittamana tähtäsin iltalenkin agilityhalliin. Kuulostaakin jo siltä, että nyt olen huolella miettinyt treenattavat asiat. No olinhan minä: Kontaktit = Paavon kanssa aata, Egon kanssa jotain ihan muuta.

Paavo on magee. Tein kontaktia tällä kertaa niin, ettei namialustaa ollut mutta lelu lensi heti oikeasta asennosta. Paavo hakia uskomattoman hyvin 2on2off-asennon ja pitkästä aikaa tällä tyylillä tehden saatiin sitä vauhtia vielä lisää himmailun sijaan. Hieno poika, joka oli sitä mieltä, että vinkupallo oli hänen ja puolet ajasta neuvoteltiin/leikittiin/juostiin pitkin kenttää, olisiko aika antaa pallo jo takaisin.

Egolla sen sijaan oli sen verran kierroksia, että kontaktit eivät olleet se meidän juttu, ei ainakaan lelun kanssa. Siispä tehtiin kivaa radanpätkää , joka havainnollisti meidän ongelman radalla. Ego nykyisin jo hakee esteitä kiitettävästi sivusuunnasta, mutta esteiden hakeminen niin, että minä olen jäljessä ja koira edessä (=ego ei näe minua) ei luonnistu sitten millään. Siispä heiteltiin lelua ja harjoiteltiin putkilla leikkaamista, sylkkäriä ja putkesta putkeen juoksemista, vaikka minä olin taka-alalla.
Mutta jos jotain hyvää on köydettävissä meidän löhöilystä niin Egon puikotus. Siis se meidän lähtöasento. Ennen se on ollut vähän vänkäämistä, voiko "puikkoihin" mennä ilman että syö puolet kädestä ja miten päin siellä puikoissa pitää olla. Ollaan otettu ruuan yhteydessä ja muutenkin lenkeillä yllättäen näitä tämmöisiä perusjuttuja ja pyrrin päässä taitaa sittenkin olla toimintaa. Puikothan onnistuvat aina silloin kun pyrri ei ole kierroksilla, mutta kierrostuessa pyrrin päässä liikkua vain kysymys, mihin sitten upotan hampaani.

Egon toiminnot ovat suurelta osin tietoisia

Egoa parhaimmillaan...








Vahinkolaukauksia...









Lisää Egoa tulevissa postauksissa.

Ps.

Olen kyllästynyt pelkäämään, siks nukun pistooli mun tyynyn alla

Julistin sodan koirankarvoja vastaan, mutta musta tuntuu pahasti siltä, että olen melkoisesti tappiolla tässä sodassa. Aloitin sodan parisen viikkoa sitten. Taktiikkani on ollut jokapäiväinen harjaus, Paavon trimmaus (no vähän kesken) ja muutenkin karvan nyppiminen tilaisuuden tullen. Mutta mikä on tämän hetkinen saavutus? Karvaa tuntuu lähtevän yhä vain enemmän ja huomattavasti herkemmin ja vaikka kuinka joka päivä harjaan sen verran, että iseänikin alkaa kyllästyttämään monen nyrkinkokoisen karvapallon vieressä oleskelu, ei se karva lopu. Tuolla määrällä saisin kolmannen koiran tähän talouteen.

Maanantaina treenattiin jotain variaatiota [esteiden sijoittelu] B-maajoukkueen jostain harjoituksesta ja meidän meno oli jota kuinkin sitä luokkaa, että Miiran puhuessa, kuinka toiveita ja palautetta otetaan vastaan, etenkin jos radat tuntuvat liian helpoilta tai vaikeilta. Siinä vaiheessa, kun puhuttiin liian helpoista harjoituksista katsottiin minua pitkään. No onhan ne harjoitukset aika simppeleitä, mutta hommassa onkin se, että radat voisivat ehdottomasti mennä vielä paremmin. Tarkoitan nyt mutkia. Ajattelinkin alkaa hiillostaa kouluttajiani, jos he hokaisivat vielä jonkun muun ohjaustavan kohtiin, joissa mutkat muuten tuntuvat venyvän. Tai jotain. Joo. Näillä yksinkertaisilla radoilla kun ei tule sitä "tuo on pakko varmistaa" -paniikkia vaan voi antaa mennä vaan. Ainakin luulisi motivaatiota koiralta löytyvät, kun epäonnistumisia ja kartturin panikointia ei ole havaittavissa.

Nyt harjoteltiin öö... no siinä oli takaakiertoo ja kepeille lähestymistä ja "loppusuora", jolla jälleen blokkailin koiraa, kun muuten meinas jäädä este välistä.
Saatiin Paavon kanssa extraharjoitus ja loppu muutettiin niin, että kepeille lähestyttyttiin avokulmasta. No sehän oli varsin helppoa, kun kerkesin niistämään kepeille.

Treeneissä muutenkin tuli sitten katseltua ja keskusteltua eri tyyleillä opettaa kepit. Eräs sheltti kävi kepeillä niin kierroksilla, ettei malttanut kepittää, vaikka oikeasti kepit hyvin osasikin. Mun koirilla kierroksiin [paavolla lähinnä] hommaan auttaa kädet, joilla koira on kepeille opetettu. Tämä tapaus ei ollut koskaan kättä kepeillä nähnytkään[?] ja siksi homma meni täysin pipariksi. En katsonut miten ongelma ratkaistiin, mutta opinpahan sen: jos haluaa opettaa koiran jollain uudella hienolla kikkakolmosella, niin suosittelen lämpimästi, että opettaa/siedättää koiralle sen ensimmäisen välin kädellä ohajattavaksi. En muista juuri mitään treeniä/kisaa, joilla olisin ollut niin auttamatta koiran jäljessä tahtomattani, etten olisi kerinnyt sitä ekaa väliä opastaa koiralle. Poikkeuksena tietty sitten ne takaleikat kepeillä ja muut lähetysharjoitukset, mutta siis ymmärtänette pointtini. Juurikin tuossa meidän tekemässä avoimenkulman harjoituksessa siitä kädestä oli enemmän kuin hyötyä. Vaikka Paavo rynnisti täysiä sisään, poika kädellä ohjatessa tajusi myös jyrkästi kääntyä eikä Paavolla ollut mitään vaikeuksia tehdä keppejä alusta loppuun puhtaasti läpi. Kun taas jos Paavo ei olisi saanut kättä avuksi... olisin löytänyt herran aika varmasti ensimmäisen välin takaa siintävältä puomilta.

Ja sitten lisää agiuutisia.
Käytiin Piiiiiiiiiitkästä aikaa hallilla treenaa ja tein hauskaa ja helppoa radanpätkää, joka sisälsi 10 estettä [hyppyjä, muurin ja putken], pyrri meni. Sain ottaa sivuttain etäisyyttä paikoin esteillä, sain edistää ja sain työntää. Valssaaminen eikä niistäminenkään tuottaneet pään vaivaa. Muurikin meni jo radan osana. Ollaan taidettu ottaa muuria tätä ennen kerran tai kaksi, mutta mitäpä ei pyrri tekisi (jättäisi ruokaansa kesken), jos minä jotakin sanon. Varmistelu ei kuulunut meidän suunnitelmiin vaan nyt halusin katsoa, mitä osataan lähes kuukauden tauon jälkeen. Ja osattiinhan me.

Paavon kanssa tehtiin sama treeni samoilla eri ohjauskuvioilla ja namnam. Mullon hienoja poikia.