Se pistää miettimään, kun jotain yrittää ja silti ulos jää yhtenään

Joensuussa ois ollut kisat. Monen monituisen mutkan kautta onnistuin ilmoittamaan tosiaan itseni jollekin päivälle x, joka oli sitten (kiitoksia kovasti) lopulta vaihdettu lauantaiksi, vaikka oikeastaan olin ilmoittautunut perjantain kisat järjestävälle seuralle [juu, yllätyin kun huomasin, et kisat ovat Pe-la ei la-su, liian monimutkaista...] anyway, ei menty silti kisaamaan monestakin syystä ja yksi syy oli Paavon (ja juu Egonkin) terveys. Molemmat pojat olivat "hieman" sairaita ja tavaraa tuli ulos poikien molemmista päistä erityisesti Egolla koko perjantain ajan. Päätin siis, että jos töistä äidin luokse mennessä homma olisi vielä jatkunut [yötöitä] niin päivystävälle olisi koira(t) joutunut. Töistä tullessa vastaan tuli kuitenkin hieman virkeämpiä koiria ja päätin odottaa aamuun.

Molemmilla pojilla on vatsat edelleen sekaisin ja syytä tähän en tosiaankaan tiedä. No Ego nyt syö lenkkien aikana ties mitä roskaa, joten sen herran vatsan arvoitus olisi selitettävissä siinä, mutta että Paavokin. Ruokavaliokaan ei ole muuttunut koirilla tässä viime aikoina millään tavalla, joten jotenkin ruuan syyttäminen tuntuisi hieman oudolta. Miksi vasta nyt? Miksei jo vuosi tai kaksi sitten tai viime kuussa?

Muutenkin tämän kisaamisen aloittaminen joka vuosi tuntuu aika tuskaiselta. Nyt meni yhdet kisat ja seuran omatkin kisat menevät ohi suun, sillä tartteis tehdä 8tuntia töitä [tai vaihtoehtroisesti leivon 5pisteen edestä ja teen 3h töitä ja kisaan muutaman startin. Kai kakkosilla se kolme tuntia menee?] ja toisena päivänä olen luvannut olla erämessuilla järkkärinä. Juu enpä katsellut kalenteriin kun järkkärinhommia tarjottiin. On siis varmaan sanomattakin selvää, ettei varkauteen [sama viikonloppu] ole mitään asiaa ja... ARGH.
Viime vuonnahan me Paavon kanssa sairasteltiin kilpaa ja tammikuun sijaan taidettiin startata ekan kerran toukuun lopussa vai oliko peräti kesäkuun alkua?

Tänään kuitenkin uskalsin taas mennä hallille treenaa tavoitteena tehdä yksinkertaisia harjoituksia, jotta pyrrin itsevarmuus ja sitä kautta irtoavaisuus kasvaisi. Ja taas putkelle irtoaminen tai sen tajuaminen oli jotain käsittämättömän vaikeaa, sillä sen sormen tuijottaminen on kaikki kaikessa. Hyppyjä Ego hakee jo kivasti. Ei samalla intohimolla kuin Paavo, mutta edistystä on tapahtunut. Mutta sitten kun Egolla oli pallo suussa, herra irtosi ihan mihin vain osoittelin ja oli niiiiiiin tyytyväinen itseensä.

Tehtiin pienenpieni radan pätkä sisältäen 6hyppyä ja putken. Oli lieviä vaikeuksia nelos hypyllä sillä kakkonen ja kolmonen oli slaidaamista ja nelonen oli sitten jotain ihan muuta, ja kakkos-kolmos-väli vaati tarkkaa ohjaamista ja vientiä, joten nelonen ei vaan meinannut hahmottua kummaltakaan osapuolelta. Kun sitten saatoin muutaman kerran kohtaa hinkattua heittää pörriäisen hieman kauampaa kakkoselle niin, ettei minun tarvinnut tehdä ihmeellisiä mutkitteluja ja mennä pyrrin linjalle missään välissä kolmos-nelos-välillä, homma sujui ja vaikka linjaukset ja ennakoinnit olivat aika heikot, kääntyi koira pennin päällä. Näppärää. Ja nyt muuten onnistui leikka putkella!

Paavon kanssa tehtiin sama pätkä ja totesin, että hieman eritavalla ja -paikassa piti ohjata. Näppärää hauskaa ja helppoa. Tähän pätkään vaan lisättiin putken jälkeiset kuusi keppiä, jotka otus suoritti perin hyvin, nopeasti ja itsenäisesti. Ihan super.
Tehtiin myös piilotetuille putkille hakuja ja aaws. Olisin halunnut nähdä ilmeeni, kun Pulla rynni heti ensiyrittämällä oikeaan osoitteeseen, vaikka minä hieman luistin vastuustani viedä niin pitkälle kuin mahdollista. Paavo ei epäröinyt hetkeäkään minne mennä, vaikka mie jo lähdin seuraavalle etapille asemiin.

Otin vielä Egon ja hiottiin hieman 1-4 hyppyjä, jotta pystyin kehumaan oikeasti treenanneekin jotain.
Paavon kanssa käytiin tekemässä toisella kentällä oleva kiva luukuttelurata [lue: joku ykkösten rata ahtailla väleillä] ja noh... Kyllä se treeneissä osaa ja kuuntelee (KONTAKTIT!). Radan jälkeen tehtiin vielä kerran keinu itsenäisesti ja sen jälkeen sai Paavo tehdä kunniakierroksia vinkuva Matti Juniori suussaan.

Ylipäätään olen pistänyt merkille koirieni erilaisen tavan "leikkiä". Egohan rakastaa kaiken repimistä, mutta ei oikein ymmärrä lelu suussa/lelun perässä juoksemista (paitsi nykyisin tennispallon voi ottaa kiinni). Siksipä kun tennispallo on heitetty palkaksi, ei Ego Paavon tavoin näyttele koko maailmalle onnesta soikeana kuinka hieno lelu hänellä on vaan tulee luokseni ja tahtoisi kovasti taistella lelusta kanssani. Ja jos taistelua ei synny, voi mennä maahan makamaan ketarat ojolla ja keskittyä pallon tarkoin harkittuun tuhoamisoperaatioon. Paavo sen sijaan... Noh tekee kunniakierroksia ja nauttii palkinnostaan. Paavosta huomaa kuinka hauskaa lelun kanssa voi olla, kun taas Egon kanssa pallon repiminen on totista puuhaa.

Tästä kesä voi alkaa

Heippatirallaa ja sitä rataa.
Allekirjoittanut juhlisti tuossa hetki sitten viimeisen teinivuotensa aloitusta ja sen kunniaksi taisi nuppi olla sekaisin, että ilmoitin kuin ilmoitinkin Paavon Joensuuhun. En tosin sunnuntaille, koska luotto tohon koiraan on taas jossain puskassa piilossa.

Tulin tänne kuitenkin tarinoimaan enemmänkin tuota kesäkautta, nyt kun seuramme julkisti tulevat kesäkauden ryhmät.
Ohjaajana toimivat Tiitisen Jenni ja Miira Rokka. Jennihän olisi ollut meillä näin talvella, jos ryhmä olisi pysynyt koossa, mutta kuinkas kävikään... Tykkäsin hirveästi Jennistä kuitenkin ne pari kertaa, kun hää oli meillä alkutalvesta kouluttamasta ja odotan nyt että se piilossa oleva asennekin löytyisi sitten kesän aikana. Jennissä muutenkin on hyvää se, että hänellä itsellään on maksikoira, joten ei tarvitse välttämättä rautalangasta alkaa vääntämään miksi valitsin jonkun toisen reitin kuin pikkukoirilla...
Ja sitten Miira. Miirakin on ollut useasti meillä kouluttajana ja viime vuonnahan se oli Miira, joka järkkäsi ylimääräisen valmennuskerran kerran kuussa. Koska Miira [ja monet muut seuramme jackrussel-harrastajat] ovat aikoinaan aloittaneet harrastamisen walesilla, on hänelle ilo katselle, kuinka joku tuommonen luupääspanieli voi olla niin motivoitunut ja innoissaan tekemisestä. Paavon tekemisenintoa tosin moni muukin rodusta tietämätön ja rodunharrastajatkin ihailevat. Paavohan syttyy kaikelle alle sekunnissa, mutta se into myös voi katketakin ihan yhtä nopeasti. Motivoiminen on pitänyt opetella, eikä se motivoiminen vieläkään aina ihan hanskassa ole.

Ja mitä muihin ryhmäläisiin tulee?
Jos salapoliisintyöni ei ihan täysin väärässä ole, ollaan Paavon kanssa yllärylläri taas ainoat maksit ryhmässä rotukirjon ollessa 3/4xsheltti ja yksiö kääpiö villis. Sulaudutaan Paavon kanssa taas niin mahtavasti joukkoon.

Missä tekeminen erosi tekemättömyydestä?

Kevät on sitten toivottavasti saapunut tänne peräkylillekin.

Sen kunniaksi käytiin Paavon kanssa kevään ensimmäinen melkein kymppi. Se tunne kun olisi vielä tuon ihme loppuylämäen jälkeenkin jaksanut heittää toisen kierroksen.
Egon kanssa sen sijaan kävin metsälenkkeilee ja tehtiin (tai allekirjoittanut teki) porrastreeniä.

Ollaan käyty pari kertaa agittaa ja voin sanoa, että nuo joensuun kisat eivät yhden ratatreenin jälkeen tuntunut mitenkään hyvältä idealta. Pitänee tänään keskustella vakavasti äidin kanssa asioista [joo uskokaa pois, tää mun kety on alkanut jopa itse kisoissa antaa mulle vinkkivitosia, mitä pitää ottaa huomioon, millä tavalla joku kohta pitää suorittaa jajajajajaja...]

Aloitetaan siis näistä surullisen kuuluisista ratatreeneistä. Vissiin edellisen päivän valmennusrata oli jäänyt toiselle kentälle ja tämä fiksu tyttö päätti, että' nyt otetaan homma kisatreeninä.
Menin siis kentälle tutustumaan viideksi minuutiksi rataan (ja minulla ei tosiaan ollut hajuakaan, millainen rata kyseessä) ja sitten koira radalle. Jumitin ja jumitin yhdessä kohdassa, että mites helkkarissa mä nyt oikeen ton (fiksuiten). Radassa oli siis takaakierto esteelle ja sitten kepit siellä esteen takana. Siihen hommaan kulutin aikaa, kunnes totesin, että tutustaanpa loppuun rataan nyt ja palataan ongelmaan myöhemmin. Kun sitten kävelin keppien luokse koin valaistuksen. Olin juuri tehnyt saksalaisen. Ai miten niin meidän viimeisimmästä radasta on hieman aikaa?

Noh sitten Paavo radalle. Joo ei. Kisanomaisesta suorittamisesta ei tietoakaan. Jo kolmannella esteellä meni pieleen. Radan muutamat kohdat oli tehty todella ahtaaksi. Mun jalkametreillä välit olivat pienimmillään vajaa kolme (mun viisi jalkametriä on todellisuudessa melkein seitsemän metriä), mutta ei todellakaan ollut viittä metriä nähnytkään. Ja kolmannen esteen olin päättänyt suorittaa niin, että koira olisi kaarrattanut ulkokautta, vaikka tyhmempikin näki, että idea oli pyörittää koira sisäkautta, sillä ulkopuolella oli jätetty nippanappa koiran mentävä tila...
No juuri sen pienen tilan takia Paavo teki äkki pysähdyksen ja pyärhtikin toista kautta mukaani, saattoi johtua myös siitä, että kolme ekaa estettä eivät juuri jättäneet ohjaajalle tilaa liikkua ja kun sitten kolmoshypyn kohdalla lähdinkin yks kaks seuraavaan kohtaan, lähti Paavo perään. Tehtiin pallon kanssa harjoitus, että kyllä sieltä ulkoakin voi juosta ja otettiin sitten lähtö uusiksi.
Otto 2#
Päästiin sinne saksalaiseen asti. Väliin mahtui nelosputkelta ryntäys vitos-kutosesteille. Kutonen oli putki (kauempi pää luonnollisesti) ja siitä sitten jonnekin ihme kohtaan hyppy ja siitä tiukka kurvi vinolle keinulle ja keinulta hyppy aa (luonnollisesti ei missään vaiheessa suoraan)
Putki-keinu suoritus oli rumaa katsomista ja rima tiputettiin jyrkässä käännöksessä. Oikeestaan Paavo kunnostautui muutenkin aika onnistuneesti noiden rimojen tiputuksessa, etenkin siinä vaiheessa kun ajatukset tuntuivat olevan enemmän huutamisessa kuin hyppäämisessä.
Noh mentiin sinne saksalaiseen. Tai yritettiin. Hommassa oli se pikkupikku juttu, että kierrättäminen tapahtui aan vierestä. Arvaa oliko koira ankarasta käskyttämisestä huolimatta aalla? No oli. Monesti. Ja jos koira ei ollut aalla vaan kiersi esteen niin Paavo myös kirjaimellisesti kiersi koko roskan. Kuka mitään millään hyppäämisellä. Aha.
Noh tehtiin yksittäisenä saksalainen ja onnistui. Tämän jälkeen aalta putkeen ja putkesta saksalainen. Nyt onnistui ja suoriuduttiin maaliin lähes kunnialla.

Paavo mökäsi sen verran kovaa, että päätin käydä heittämässä pojan rauhoittumaan ja otin Egon tilalle.
Egon kanssa ei tehty koko rataa vaan vekslattiin neljää ensimmäistä estettä. Ja mieleni teki repiä hiukseni päästä tai jotain. Suoriuduttiin siis kolmesta ekasta kunnialla, mutta nelos putki, joka ulkokautta kiertämisen jälkeen oli loogisessa paikassa, oli sula mahdottomuus, vaikka juoksin putken vieressä. Siinä vaiheessa kun mitään ei tapahtunut vaan pohdin synkästi mielessäni, mikä helkkari tuossa putkessa nyt oikeen oli, kävi Ego parit kierrokset ihan itse putkessa. Aha. Niinpä totesin, että koira putkeen mennessä hakee itse paljon paremmin, kun en sano mitään. Hypyillä ääni on välttämättämätöntä, mutta putkella Ego alkaa tuijottaa sormeani putken sijaan. Voin vaan todeta, että todellakin jokaisen koiran kanssa on aloitettava agility ihan alusta.

Otin Paavon uudestaan ja tehtiin rata nyt kisanomaisesti läpi. Ääntä kuului ja lähdössäkin oli pientä eteen nojaamista ja nykimistä. Suoriuduttiin maaliin puhtaasti vaan ei kyllä kauniisti. Päätinpä sitten ottaa alun niin, että juoksin putken [joka siis huomhuom. oli suora] vierellä ja katso miten koira kääntyy takaleikalla putkeen. Putken jälkeisen hypyn annoin koiran hypätä pitkälle eteen ilman minkäänlaista jarruttelua ja takaleikkasin siinä kohtaa. Ja Paavohan kääntyi upeasti, melkein vähän liiankin hyvin.

Sitten siihen oikeinkunnon ketutusvatutusjuttuun. Keinu ja keinulla tapahtunut häppeninki. Ei saatu suoritettua keinua oikeen missään vaiheessa oikeesti hienosti. Joka keinu suoritettiin tuskaisen hitaasti ja varovaisesti tai sitte pompittiin kontakteja. Kun sitten neuvoteltiin loppuvaiheessa Paavon kanssa, että mites se keinu nyt suoritettiinkaan, tuli halliin toinenkin treenaaja. Arvatkaa kuka meni ensimmäisenä vauhkosti muristen ja haukkuen "tervehtimään" tulokkaita. Juu arvasitte oikeen ja oli poika takaisin tullessaan aika nolona. Tein nopeasti kerran aan ja kerran puomin ja annoin asian olla, otti pojan pyrähdys hieman päähän, vaikka kivat kontaktit tekikin.

Eilen käytiin pitkästä aikaa lihapullien kanssa treenaamassa. Otettiin siis kontakteja.
Pyrrille kontaktien ottaminen oli eka kerta ja tehtiinkiin kontakteja seuramme pentuturvallisella esteellä. Ensimmäisellä kierroksella Ego suoraan sanottuna inhosi koko kapistusta ja ajattelin, että tästä hommasta tulee meille vielä ongelma.

Otin väliin Paavon kanssa puomia ja se poika on ihana. Kun minä liikuin otti Paavo vaan nopeasti namin lautaselta ja jatkoi mukanani matkaa, mutta kun olin päättänyt testa kuinka poika reagoi, jos jäänkin puomin alkuun, enkä liikkunut mihinkään, Paavo jäi odottelemaan kontaktille lisäohjeita. Superspanieli siis.

Seuraavaksi otettiin pörriäisen kanssa uudelleen kontakteja ja mitä tekee pyrri? Menee istumaan lankulle ja kun sanon "ota", heittää etutassut sellaisella raivolla maahan, että heikompaa olisi hirvittänyt. Ja kontakteja tosiaan opeteltiin käsi-/namilautanen-/naksupalkkaus sekasikiöllä.

Paavon kanssa siirryttiin kepeille ja arvatkaas mitä? Se koira löysi jostain aivan mahtavan rytmin ja se nopeus ja varmuus sai tän tytön entistäkin iloisemmalle tuulelle. Tehtiin keppejä muutaman kerran molemmilta puolilta välillä jätättäen, välillä edistäen ja ensimmäisillä kerroilla koiran vieressä ollessa.
Palkkioksi tehtiin "helppo" riemukaari, mutta Paavolla olikin ihan omat radat mielessä. Koira jätätti huoletta edessään olevat esteet tekemättä ja sujahti näppärsti putkesta putkeen ja putken jälkeen juoksi sitten aalle, joka oli kentän ihan toisessa nurkassa, melkein suoraan näkökentässä. Ja kartturi vaan nauraa ääneen. Otettiin toinen kierros onnistuneesti.

Vielä pörriäisen kanssa radalle ja se, joka sanoi, että namit ovat raihoittavia palkkoja ei ole nähnyt meitä radalla namipalkalla. Nyt sain pyrrin hampaat kylkiini, paita sai oman osansa, kaverini, jotka näkivät käteni kyselivät, mikäs leima mulla on kädessä ja jaloissakin on kivoja pyrrin hampaiden kokoisia jälkiä. Niih. Mut hei, pyrri irtos tällä riemuympyrällä ja meni vähän kierroksille vauhdin huumassa.

Oli siis hyvät treenit.

Life is like riding a bicycle. To keep your balance you must keep moving.

Meinasin jo yöllä hehkuttaa, mutta maltoin mieleni ja meninkin blogiin raapustelun sijaan nukkumaan.

Me käytiin eilen taas ilta-agittaa ja molemmat pojat olivat taas niin maan hienoja otuksia. Ensinäkin, Ego ihan itse haki esteitä, kun minulta ei tullut tarkkoja ohjeita mihis sitten. Olin hommasta niin lumoutunut, että päätin tehdä hieman hankalampia takaleikkoja ja sylkkäritreenejä. Sylkkärit vaativat vielä työstämistä, mutta ainakin koira alkaa hiljalleen irrota. Ja meidän tämänhetkinen treenilelu on ihan vain puoliksi risainen tennispallo. Tehtiin myös Egon kanssa sivuttainen irtoamistreeni, kun kentällä oli kivasti pari putkea sijoitettu niin, että oli pakko ohjata puomin toiselta puolelta. Helppoa ja hauskaa.

Paavon kanssa teimme niin ikään sylkkäri ja takaleikkatreeniä ja sivuttain irtoamista ja vähän takaakiertoja. Oli vähän kartturilta takakierrois tekniikka hukassa, kun saksalainen muuttui huomaamatta kauniiksi twistiksi ja silleen. Mut Paavo oli liekeissä. Tiet olivat upeat ja vauhtia riitti. Tosin rimat nyt olivatkin korkeimmillaan 35cm joten edes hyppääminen ei hidastanut vauhtia. Harjoituksessa hankalin ja se harjoiteltava kohta olikin syöttiputkenpäät, jotka Paavo ohitti joka kerta ja luki tarkkaan ohjeitani. Ja oli vaan paras. Ihan oli ikävä tehdä vähän pidempiä pätkiä ja vieläpä Pullan kanssa. Se koira vaan osaa.
Paavollakin taisi olla ikävä agilitya? Ainakin aina kun Paavo tuli "puikkoihin" alkoi hirveä mökä, jos en välittömästi lähtenyt omiin asemiini.

Tänään olikin vuorossa Paavon kuratrimmiin trimmaaminen. Vielä kun saisin leikeltyä korvat, kaulan ja kynnet niin toi koira oli kokonaan kynitty. Egolta sain leikeltyä kynnet, enkä edelleenkään löytänyt epämuodostuneita tai puuttuvia kynsiä, vaikka huoneeni oven lukosta on löytynyt parikin kappaletta pyrrille kuuluvaa tavaraa...

Huomenta ja lässynlää, läpäti läpäti läpäti lää, lää

Ei mulla oikeestaan muuta kuin ihkutusta siitä, kuinka sain maailman parhaimman Paavoni eilen takaisin.
On se aika söpis. Eikä vaan aika, vaan aika tosi... ei kun...