Vain ani harvat tietävät, miten minkäkin pitää olla, ja vain muutamat selviävät kaikesta omin neuvoin

Toiseksi viimeinen valmennus on nyt onnellisesti takana ja on se vain välillä hämmästeltävä, että missä vaiheessa me ihan oikeesti ollaan tähän tultu? Kauhulla voin vain muistella viime kevättä, jopa viime syksyä, mutta nyt minulla on kaverina aivan kuin eri koira. Eli siis sinulle, joka vaihdoit koiramme, kiitos tästä, entistä Paavoa ei juurikaan ole ikävä, joten pidä hauskaa! Minä ainakin pidän kaikin puolin nykyisestä koirastani.

Tänään kouluttajamme oli Elisa Hietalo, jonka opetusmetodeista olen kuullut pelkkää hyvää ja voin liittyä siihen kerhoon. Vaikkeivat neuvot [alun "pakkovalsia" (opin jotain uutta, ja homma vielä toimi joka kerta) lukuunottamatta] mitenkään uusia olleet, Elisa selittikin miksi asiat kannattavat tehdä niin kuin ne kannattaa tehdä. Erityisesti minuun kolahti useaan otteeseen käytetty lause: "Tässä kohtaa seuraavan esteen käännös onkin jo tehty, eikä tarvitse tehdä enää mitään ylimääräistä."
Tarkkaa oli, mihin askeleet sijoittaa, mutta onnistuin sijoittelemaan askeleet ja yläkropan oikein lähes joka kerta. Nyt Elisa myös korosti sitä yläkropan käyttöä. Tämäkin niin perusjuttu, mutta kumma miten sitä aina välillä unohtuu haaveilemaan ja harottamaan miten sattuu.
Radanpätkissä oli omat koukerot ja mutkat ja juoksupätkät, ja Paavo Peekeleeni oli alun putkisäntäilyjen jälkeen mitä mainioin tapaus.
Omaa ohjaustani olisi kyllä kiva nähdä useamminkin nauhalta, sillä tänään oli taas fiilis, että kyllähän sieltä useampi nolla olisi tullut ja koira oli erinomainen, mutta oma liike tökstöks. Yleisön mielipide oli vähän toinen. Jälleen ihasteltiin kuinka sulavasti ja pehmeästi liikun radalla ja kuinka ennakoin ja liikun määrätietoisesti koiran kanssa. Hämmentävää.

Mä oon vaan jätkä, joka diggaa rock 'n' rollista

Olipa kerran harmaa ja luminen aamu. Tarinamme päähenkilö Elvis “Elvari“ Neponen oli sitä mieltä, että jo aamulla kaikki meni pieleen. Kellon ollessa seitsemän, jolloin varmasti kaikkien kuului olla jo ylhäällä, etenkin lauantaisin, Elvis päätti herättää tarinamme pahiksen, ilkeän noidan. Mutta noidan reaktio vikinään ei ollutkaan ollenkaan Elvarin mieleen. Noita päätti vain kääntää kylkeään, älähti sankarillemme ja jatkoi uniaan - tai ainakin yritti. Jo aamulla noita ja sankari ottivat mittaa toistensa kärsivällisyydestä. Elvis vikisi. Noita nukkui. Elvis tuijotti. Noita nukkui. Elvis vikisi. Noita nukkui kätyrin, Paavo Perkeleen, mönkiessä myös lämpimän peiton alle. Elvis vikisi. Noita nukkui. Elvis tuli hönkäilemään noidan kasvoille. Noita käänsi kylkeään. Elvis vikisi. Noita nukkui. Elvis meni nukkumaan. Noita päätti herätä kun kello alkoi näyttää jo kymmentä.
Keittiössä noita alkoi heti keitellä myrkkyliemiään ja mikä kamalinta, ainakin tarinamme päähenkilön kannalta, söi itse ensin ja antoi vasta sitten päähenkilölle aamusapuskansa. Ja antoipa muuten Elvarin mielestä aivan liian vähän. Eikös noitien kuuluisi syöttää uhrinsa paksuiksi ja syödä heidät sitten? Ehkäpä tarinoiden noidat ovatkin muuttaneet ovelia suunnitelmiaan…
Aamu alkoi rauhallisissa tunnelmissa. Heti syötyään sankari pääsi pikaisesti pihalle ja sen jälkeen saattoi jatkaa makoisia uniaan pupujen jahtaamisesta ja herkkuluiden syömisestä. Noidan tarjoamat luut eivät olleet mitään verrattuna unissa esiintyville mehukkaan lihakkaille luille. Noita oli kuitenkin jälleen ilkeä ja aivan liian pihalla koirien sisäisestä kellosta. Noita nimittäin herätti nukkuvan sankarin ja pakotti hänet mukaansa mukamas piristävälle aamulenkille.
Lenkin aikana sankarimme oli kyllä myönnettävä, että ulkoilma todella teki terää ja täytyihän sankareidenkin pysyä hyvässä kunnossa, jotta he voisivat uhmata maailman vaaroja. Kaikki sujui siis leppoisasti. Mutta noidallapa oli katala suunnitelma sankarimme varalta. Tämä paljastui Elvikselle aivan liian myöhään, jotta hän olisi voinut paeta kamalaa kohtaloaan. Elvarin olisi vain kestettävä kohtalonsa ja tehtävä noidan suunnitelmista mahdollisimman hankalaa.
Lenkin jälkeen sankari sai jatkaa uniaan ja noita meni salaiseen ja paljon pahaa puhuttuun koppiinsa: kylpyhuoneeseen. Huhuttiin, ettei kukaan ollut tullut kylpyhuoneesta enää samanlaisena kuin ennen. Noita ilmeisesti paloitteli uhrinsa ja teki muitakin hirveyksiä kopissaan. Koskaan ei voinut tietää selvisikö noidan valitsema uhri kopista koskaan ulos. Mutta sankarimme viis veisasi ilmassa havaittavan vaaran tunnun ja jatkoi maukkaita uniaan. Olihan noita ollut loppujen lopuksi koko alkuaamun varsin herttainen, mutta tämä käsitys muuttui täysin yllättäen.
Kuului vain kutsu: “Elvari!”
Elvis nosti laiskasti päätään ja unenpöperössään erehtyi seuraamaan ääntä. Ovi sulkeutui takana. Äkkiä Elvis oli täysin hereillä ja tajusi joutuneensa koppiin! Missään ei ollut pakopaikkaa. Kaikkialla oli vain valkoista ja erilaiset kidutusvälineet: puolitrimmit, tavalliset sakset, harja, trimmiveitsi, furminaattori ja lisää harjoja. Pystyisikö Elvis enää koskaan laukkailemaan vapaana metsissä oikeiden pupujen perässä? Olisivatko nuo valkoiset seinät hänen viimeiset näköhavainnot ennen ennenaikaista poistumista? Muistellessaan menneisyyttään, haaveillessaan pitkistä metsälenkeistä ja lämpimästä uunin kyljestä Elvis päätti selviytyä kopista ulos hinnalla millä hyvänsä.



Noita aloitti ilkeät aikeensa valitsemalla ensimmäiseksi välineekseen furmarin. Elvari oli vielä niin shokissa tapahtumista, ettei tajunnut tehdä asialle mitään. Kuinka ihmeessä Elvis oli saattanut olla niin huolimaton ja mennä vapaaehtoisesti noidan koppiin? Ja nyt… nyt hänelle saattaisi tapahtua ties mitä hirveyksiä. Elvis manaili itselleen ja yritti edelleen epätoivoisesti löytää pakopaikkaa. Jos kerta Elvis saattoi käyttäytyä huolimattomasti, oli noidankin suunnitelmissa oltava aukkoja.
Elvis katsoi kauhusta kankeana lattialle ilmestyviä karvapalloja. Noita selkeästi yritti raastaa hänet kuin juuston. Tältäkö juustosta tuntui? Metalli koski ihoa ja palapalalta uhri hävisi. Kaikki kävi yllättävän kivuttomasti, johtui varmasti shokin tuomasta lamaantumisesta ,mutta tieto siitä, että palapalalta olisi jätettävä maailma, oli aivan liian hirveä kohtalo jopa juustolle.
Karvapallot sen kuin lisääntyivät. Kohtahan sankaristamme ei olisi enää mitään jäljellä. Kuinka hän voisi selviytyä tästä tilanteesta? Entäpä, mitä virkaa noilla muilla kidutusvälineillä oli?
Saman tien Elvis toivoi, ettei olisi koskaan moisia kysymyksiä miettinyt päässään, sillä noita siirtyi kidutussuunnitelmassaan toiseen vaiheeseen.
“Nyt tai ei koskaan”, Elvis ajatteli päässään ja sai raajansa tottelemaan häntä. Elvis juoksi seinältä seinälle ja luuli jo löytäneensä noidan päällisin puolin hyvin suunnitellussa suunnitelmassa aukon. Elvis istahti oven eteen ja luuli olevansa näkymätön. Noita kuitenkin lähestyi askel kerrallaan viattoman sankarimme luokse kädessään vihreät sakset. Sakset, joilla ei ollut kuin yksi tarkoitus. Tarkoitus, jonka jälkeen Elvis ei olisi enää koskaan entisensä. Elvis nielaisi kuuluvasti ja kehitteli päässään suunnitelma b:tä. Noita oli vierellä ja… alkoi saksia.
“Ei kasvoihin”, Elvis ajatteli hätääntyneenä, kun noita otti sankarin päästä kiinni, mutta onneksemme noidan mielenkiinto kohdistui kaulaan. Kuului niks ja naks, niksnaksniksnaksniksnaks. Elvis ajatteli kuumeisesti. Mitä poliisikoira Rex tekisi tässä kohtaa? Leikkelisi noidan? Ei, noita ei ollut koskaan opettanut kuinka saksia käytetään. Kaikkea muuta noita kyllä oli opettanut, mutta vastarintaliikkeen temppuja noita oli välttänyt. Hyvin ovela suunnitelma, se oli Elviksenkin myönnettävä. Ääni loppui ja ote päästä irtosi. Elviksen aivot alkoivat jälleen toimia. Nyt olisi paettava, mutta minne? Katse kohdistui lavuaarin alle. Sinne noita ei taatusti näkisi.
Mutta voi sentään, kun Elvis nousi, noita tarttui tilaisuuteensa tai oikeammin Elvikseen ja piti sankariamme tiukassa otteessaan. Ilmeisesti noita oli vasta lämmitellyt kaulan kanssa. Vaikka Elvis yritti pyristellä ja rimpuilla, ei hän päässyt noidan otteesta. Edes istumista ei sallittu. Elvis kuitenkin totesi, ettei tämä kidutusmuoto ollut vielä mitään verrattuna tuleviin tapahtumiin…
Ääni loppui ja ote irtosi. Hetken Elvis oli täysin paikallaan. Oliko tämä ansa? Noita kuitenkin näytti puuhastelevan omiaan, joten nyt oli juuri sopiva hetki paeta lavuaarin alle. Elvis kuitenkin totesi tämän olevan yksi huonoimmista ideoistaan kautta aikojen. Nyt hän oli nurkassa ja noita näytti huomaavan täältäkin hänet. Pakopaikkaa ei ollut.
Nuo sakset Elvis tunsi. Niistä kuului nopeaan tahtiin niksniksniksniksnaksniksniksniksniksnaksniksniksniks… puolioharit. Sankarimme sydän hakkasi tuhatta ja sataa ja äkkiä pieni kylpyhuone tuntui kuumuvan kummasti. Alkoiko seinätkin kaatua?
Painajainen saattoi alkaa, sillä seuraavat uhrit olisivat Elviksen korvat! Mutta Elvispä ei lamaantunut, vaikka sangen järkyttynyt olikin moisesta kohtalostaan. Elvis esitteli noidalle vikkeliä väistöliikkeitä, panosti näyttelijäntaitoihinsa ja yritti tehdä noidan tilasta mahdollisimman tukalan. Ja onnistui siinä! Pian hunajainen lepertely alkoi muuttua tiukemmaksi ja viimeinen ääni, joka kylpyhuoneesta kuului oli noidan manattelu: “En minäkään tätä mielelläni tee!”
Aivan lopuksi, tai näin sankarimme luuli, noita otti harjan esiin. Ahaa, noidan jatkuva harjausinto Élviksen ollessa pentu perustui siis tähän. Harjaaminenhan oli suorastaan kivaa!



Viimein ovi aukesi ja sankarimme juoksi nopeampaa kuin koskaan aiemmin koko elämänsä aikana pois kopista ja huokaisi helpotuksesta. Hän oli elossa! Mutta kuinka kauan, sillä noita vaanivaan sävyyn ilmoitti, että ne tärkeimmät, tassut, olisivat vielä otettava!
Sankarimme jäi katsomaan etäämmältä noidan touhuja kopissa. Noita oli jättänyt oven auki, ilmeisesti luuli Elvistä niinkin tyhmäksi, että sankarimme muka vapaaehtoisesti moiseen kidutuskammioon menisi. Ei ikinä! Vaikkakin peiliä tuijotellessaan myös Elviksenkin oli myönnettävä, että hän oli nuortunut noin kymmenellä vuodella ja kilolla. Mutta voi kamaluus. Mikä katastrofi. Kuolema. Voiko kukaan olla niin julma… Kyllä, kyllä voi. Tarinamme pahis oli leikannut myös Elviksen upeat ja vaivalla kasvatetut kiharat niskasta (olkaa huoleti, ne kasvavat kyllä takaisin)!





Noita alkoi laittaa kidutusvälineitä pois näkyviltä ja alkoi lakaista lattiaa. Lattialla varmasti olikin ainakin puolikoiraa ja ellei sankarimme olisi nähnyt itseään peilistä, olisi hän varmasti kuvitellut, ettei hänestä olisi enää mitään jäljellä. Kopin lattia oli sekasorron vallassa. Taistelussa ei siisteydestä välitä sen tiesivät niin sankarimme kuin tarinamme pahiskin. Elvis oli karmeasta kokemuksesta selvinnyt, ainakin suunnilleen, mutta muut onnettomat uhrit joutuisivat aivan varmasti noidan kamalaan käsittelyyn, eivätkä he osaisi aavistaa yhtään mitään, sillä noitammepa olikin niin ovela, että lakaisi lattiat ja kadotti todistusaineet. Koppi näytti hetkessä siltä, kuin mitään ei koskaan olisikaan tapahtunut.

Nyt me kaksin luodaan meidän yhteistä tietä

Treenit olivat ja menivät ja treenien teema oli melkoisen jännä yhteensattuma. Luin nimittäin tuossa pari päivää takaperin, jotain treeniblogia, jossa treenit tehtiin niin, että heti kun radalla tapahtui virhe, piti poistua radalta. Luettuani tuollaisista treeneistä ajattelin, että olisi ihan kiva kokeilla ja katsoa luoko se minkälaisen paineen ja "pakko onnistua" asenteen.

Meidänkin treeneissä sitten tutustuttiin rataan ja ilmoitettiin heti, että virheestä kuin virheestä lentää pihalle. Lisäksi rataatutustumiseen lisättiin sen verran haastetta, että ennen ennen kuin saattoi haaveilla radalle pääsystä, täytyi radan ulkopuolella näyttää se kouluttajallemme: jos et muistanut rataa, ei sinne ollut asiaakaan.
Radan muistaminen ei oikeastaan koskaan ole mikään ylitsepääsemätön juttu. Ehkä toisinaan tulee elämyksiä, että mihis sitten, mutta muuten joku radan opettelu kun on melkoisen olennainen asia...
Päästin radalle ensimmäisenä. Ihan aluksi saatiin päättää kaksi kohtaa radasta, joita harjoittelimme hetken ennen itse radalle menoa. Minä päädyin alun kieputukseen ja pussista ohjaamiseen. Alun valitsin siksi, että juuri ennen radan tutustumisen loppua tajusin, että olinkin opetellut alun ihan väärin ja pussin sen takia, että loogisemmalta puolelta ohjatessa tolppa tuli vastaan ja kokeilin sitten muita tyylejä. Harjoittelun jälkeen koira kouluttajalle ja näytin sitten radan hänelle.
Harjoitusten aikana kävi ilmi, että Paavo on "pikkaisen" kierroksilla. Muutkin treenaajat ratojen välissä naureskelivat, ettei Paavo enää olekaan sellainen lupsakka jaloissa nukkuva ja radalla tyystin rauhallisesti menevä tapaus. Onneksi sain harjoitella, sillä koiran "jumaliste, mähän menen tänne, jos yhtään yrität luistaa ohjaamisesta" asenne tarttui minuunkin. Päätin, että mutkat tehdään niin pieniksi kuin suinkin mahdollista ja niin myös tapahtui. En ole pitkään aikaan, korostan sanaa pitkään aikaan ollut Paavon kanssa radalla noin... eläväinen. Tai siis olen opetellut olemaan hiljaa ja antanut koiralle tilaa ja rauhaa tehdä asioita itsekseen, mutta nyt käskytin tiukasti lähes kokoajan ja pidin huolta siitä, että koirahan kääntyi heti eikä hetken päästä ja asenne toimi siihen asti, kunnes löysäsin hetken äänensävyä ja koira sinkosi putkesta putkeen eikä suinkaan putkesta pussiin. Mutta muuten ihan mieletön rata, ja pussikin oli juuri ennen loppusuoraa, joten paljosta ei jäänyt ensimmäiselläkään kerralla kiinni!
Ja toisella kerralla sitten loppuun asti virheittä ja loppusuoralla sai koirakin sitten vähän kaasutella ja takaleikka onnistui ylläriylläri hyvin.

Oli siis melkoiset treenit ja kerrankin jäi itsellekin sellainen fiilis, että minäkin tein radalla jotain, enkä vain antanut koira mennä ja viittilöinyt, että seuraava este ois sitten kolmas oikeelta.

Nyt viikonloppuna toimin koirien hoitajana [mukana kuvioissa siis Elviskin] kämpässäni ja Elvis on edelleen sitä mieltä, että kerrostalot ovat hirvein keksintö ikinä. Saas nähdä jaksanko tuota jätkää koko viikonlopun. Tarkoitus oli viettää viikonloppu saksien parissa. Siis koirat siistiin puskatrimmiin ja omakin pehko kaipaisi siistimistä.

The Dream is over

Nyt ovat treenit takana ja allekirjoittanut on tosi hämmentynyt. Siis todella hämmentynyt. Olen aina pitänyt Paavoa hitusen tavallista walesia nopeampana menijänä ja semmoisena, että agivalion arvo on suorastaan lähes helpo(hko)sti saavutettavissa, mutta tänään laitettiin vähän jäitä hattuun.
Jostain syystä iski kamala himo keksiä kaikkea vauhtisuorituksia ja muita uusia viritelmiä jakkaran avulla, jotta niistä mutkista kovassa vauhdissakin saataisin idioottivarmat. Niin ja aalla olleet länget sytyttivät juoksari-innostukseni yhdessä treeneissä kellotettujen aikojen kanssa.

Ensiksi on kyllä hieman puolustauduttava ja sanottava, että Paavo ei ollut parhaimmillaan, tai siis se säpäkkyys ja se vauhti [etenkin videolla vauhti on jo kateissa] puuttui menostamme täysin. Niin ja päätin rataantustuessa etten edes niissä herkullisissakaan valssauspaikoissa valssaisi. Totesin viimeistä videota katsoessa, että eräässä tilanteessa mutkaa olisi saanut pienemmäksi valssaamalla.

Ideana oli tänään katsoa, kuinka hyvin tunnet koirasi. Ensiksi harjoiteltiin rata ja tehtiin se sitten virtuaalikoiran kanssa aivan samalla tavalla kuin tekisin radan Paavon kanssa. Tämä rata kellotettiin. Sitten otettiin koirat ja tehtiin rata. Meidän radalla poika karkaili iloisesti putkeen ja ei ollut ollenkaan hyvin hanskassa käännöksissä -> oikein silmiä särki mutkat. En sitten tiedä, miten aikamme oli laskettu, mutta 20esteen radalla onnistuimme kellon mukaan kuluttamaan 38sekuntia. Ilmeisesti putkipyrähdykset oli jotenkin miinustettu ajasta. 38 sekuntia ei_niin_suoraviivaiselta radalta ei ehkä aluksi tunnu niin pahalta, mutta kun vertasin aikaa toiseen koiraan, jota pidän ehkä kenties lähes yhtä nopeana kuin Elvari, oli heillä aika sekunnin parempi. Niin ja virtuaalikoirani kanssa olin suorittanut radan 24sekunnissa [ja tämänkin tein aavistuksen hidastellen ja joitakin kohtia varmistellen], joten ohjaukseni laatu ei ainaakan ehtimisestä ole kiinni. Karu paluu arkeen!

Keskuteltiin Paavon kanssa, kuinka suoran jälkeen olisi ihan hyvä kääntyä edes "pikkasen" pienemmin. Kun meitä ennen ollut koirakko katsoi toisen kierroksen rataansa videolla menimme hinkkaamaan Paavon kanssa keppejä. Ensiksi meno oli odotettu RÄYRÄYMURRRRÄYRÄYPRKLRÄYRÄRYMUURRRRRRRRRÄY... Kun hinkattiin ja hinkattiin ja hinkattiin [kyllä nyt hinkattiin keppejä, tätä ihmettä en ole aikoihin tehnyt] alkoi murina vähetä ja keskittyminen olennaiseen löytyä.
Tuli meidän vuoro kellottaa uudestaan ja kuvauttaa ratamme. Koira oli huomattavasti paremmin hanskassa kuin ensimmäisellä radalla, mielestäni vähän liian lähesriippuvainen. Nollalla tarvittava pätkä, mutta lisäesteet [putki+kepit] menin ryssimään kun koira ohitti putken. Siitä pieni kiepsahdus ja kepit. 22 esteen rata 36sek ja se oli sentään radan nopein aika, mutta VAIN puolisekuntia nopeampi kuin yhdeksänvuotiaan borderterrierin. Toki se putkelta kieltäytyminen, mutta...
Videota katsellessa aika 51 sek... mielenkiintoista ja hupsista Paavohan näyttää suorastaan todella hitaalta (ei se oikeesti).
VIDEO ja ennen sitä voisin hieman niitä sekunttisyöppökohtia arvioida. Esteet 1-5 menivät hyvin, mitä nyt 2. esteen jälkeen koira olisi voinut suoremmin tulla kolmoselle [ylimääräistä kiemurtelua=ylimääräisiä sekunteja] vitoselle ennakoin jopa omastakin mielestäni suorastaan hyvin. Kutosen jälkeen olisi ollut sujuvampaa tehdä valssi, jonka ansiosta en olisi kerinnyt edistämään kasille niin paljoa. Nyt kuitenkin persjätöllä koira tiukasta otteestani huolimatta kartaa pitkäksi ja siitä ylimääräisiä sekunteja ja huono tie seuraaville esteille. Kasilla olin _aivan_ liian ajoissa ja takanaleikkaus on hirveää katsottavaa. Kyllä se onnistuu ja koiran tie näyttäisi olevan oikea, mutta vauhti hidastuu. Yllätävää kyllä ysillä joudun odottamaan. Tätä en ottanut huomioon virtuaalikoirani kanssa. Twisti onnistui viimein niin kuin sen kuuluisi ja hengetönkäännös 11-12 välissä todettiin jo ensimmäisellä radalla toimivaksi. 13 kiva ennakointi, mutta kroppa harottaa minne sattuu [olisi pitänyt olla jo valmiina menosuuntaan, kuten kunnon niistossa pitäisikin] ja kiirehdin liikaa edelle -> koira hyppää suoraan ja jää aavistuksen selän taakse ja kaikkea muuta kivaa = ylimääräistä aikaa tuhlaantuu. 17 esteelle jälleen liian edellä ja takaleikka jälleen liian jyrkkä. Koira kyllä kääntyy, mutta hidastelee riittävästi kääntyessään. Putkella oletan, en ohjaa ja koira seuraa minua [tämä kyllä aika positiviistakin koiran osalta, sillä ensimmäisellä radalla moinen virhe ei olisi tullut kuuloonkaan]. Kepit kivat.

Mutkiamutkiamutkia ja malttia. Paavo ei kuitenkaan mikään maantiekiitäjä ole, vaikka kovasti sitä toivoisinkin. Sen kun saisi taottua pieneen päähäni niin mutkatkit varmaan pienenisivät.
Elmarinkin kanssa otettiin aalla länkiä ja silti poika onnistui aivan loppumetreillä pomppaamaan niin, etteivät etutassut olleet maassa ja takatassut kontaktilla vaan niin, että kontaktilta loikka ja kaikki tassut maahan...

Lopuksi sitten teille kaikille ja vähän muillekin päivitys Paavon tilasta noin niin kuin muutenkin. Eläinlääkäriä en onnistunut saamaan tänään päivällä kiinni [kun sain numeron viimein käsiini], mutta huomenna olisi aikaa pommittaa päivystystä koko päivä. Silmiä en onnistukaan samaan syssyyn kuvauttamaan, sillä silmäkuvaaja tulee klinikalle toukokuussa, jolloin on joukkotutkimus ja jonne olemme Paavon viimeistään viemässä. Mutta koira jatkaa edelleen terveeltä vaikuttavaa elämäänsä ja kuurikin näyttäisi tablettien määrän mukaan loppuvan päivän kahden päästä. Ehkäpä tuosta pojasta vielä terve tulee lääkäreidenkin silmissä.

Sillä päivä, se on kaunis.

Aurinko houkuttelee pihalle etenkään kun muutakaan tekemistä ei juuri ole. Ainakaan mitään sellaista, jota viitsisi vapaaehtoisesti tehdä.
Naksuteltiin pihalla ja pojilla oli hauskaa. Treenit tosin olivat aivan pikaiset, sillä tuo hemmetin pakkanen jäädyttää sormeni hetkessä. Paavolla treenit tosin hieman kestivät, sillä naapurin pari tenavaa halusivat välttämättä käydä rapsuttelemassa poikaa. Saivat syöttää lihapullia ja rapsutella hetken aikaa. Paavolla ainakin oli hurrjan jännää.

Lunta tulvillaan on raikas talvisää

Varkauden kisat olivat jo ilmoittautuessamme hieman kortilla. Äidillä oli torstaina treffit lekurin kanssa ja tapaamiseen saattoi liittyä istumisongelmat, joten se oli yksi tekijä ehkä voimme lähteä kisoihin. Toinen huolenaihe oli minun jaksaminen. No eihän se mikään syy ole, minähän jaksaisin mennä agilitykentälle vaikka jalat pakatissa ja pää kainalossa, mutta nyt syy olisi ollut vähäiseksi jääneet yöunet. Kotiuduin tänäaamuuna äidin luokse siinä puolen neljän aikoihin Helsingistä ja lähtö kisoihin olisi ollut kahdeksan pintaan. Nämä syyt ja selitykset eivät kuitenkaan estäneet ilmoittamasta koiraa kisoihin ja ihan vielä eilen aamulla ajattelin hurjaa menestystämme tämän päivän kisoissa. Toisin kävi. Eipä menty kisoihin.
Paavollahan rokotukset ovat merkitty melko epämääräisesti ja tulkinnanvaraisesti, millon herra on rokotettu ja milloin ne vanhetuvat. Kirjasessa lukee vain voimassa 2/2010. Jossain kohtaa muistaakseni tosin lukisi se tarkempi päivämääräkin, mutta yleensä tuo voimassa kohta vain luetaan kun rokotuksia tarkistetaan. Olinpa sitten varannut eläinlääkärin eiliselle aamulle ja äiti sai käyttää pojan lekurilla minun ollessani Helsingissä.
Olin saanut puhelun puolenpäivän aikoihin. Mielenkiintoista.
Perustarkituksessa oli käynyt ilmi, että Paavolla on ainakin toinen anaalirauhanen tulehtunut (pahasti) ja molemmat tyhjennettiin. Tulehdukseen annettiin antibioottikuuri. Koirani on nyt siis erinomaisen hyvin doupattu, emmekä kuurin takia saaneet edes rokotuksia pojalle.
Tänään sitten sain lisää jatkoa tapahtuneesta. Perustarkastuksen käännekohdat eivät suinkaan jääneet tulehtuneisiin anaalirauhasiin vaan ensiviikolla pitäisi soittaa sitten jatkotutkimuksia varten toiselle klinikalle, josta löytyisi vaadittavia laitteita. Kuunnellessaan stetoskoopilla[kai se on stetoskooppi?] sydäntä oli sieltä kuulunut suhinaa.
Diagnoosi= sydämessä vingahtava sivuääni.
Ultrakuvassa ei kuitenkaan näkynyt mitään poikkeavaa, mutta varmuuden vuoksi tarkat sydänääneet olisi hyvä käydä kuulemassa. Samalla reissulla Paavon simmutkin tutkitaan vihdoin.
Muuten poika on varsin terveessä kunnossa ja moiset seikat terveydessä ei näy millään tavalla ulkoisesti. Olin siis melko järkyttynyt kuullessani, ettei Paavolla ollutkaan kaikki priimakunnossa.
Oli eläinlääkäri kehunut Paavon "trimmikuntoa", millä tarkoitettiin lihksistoa, eikä suinkaan tuota hapsuttavaa trimmausta, vaikkakin trimmausjälkeäkin oli kuulemma kehuttu.
Äidin kertomuksen perusteella ell oli ollut ihan pätevä, vaikkakaan minulle on hieman mysteeri, miksi koiralle annetaan antibiootit, jotta anaalirauhaset pysyisivät tyhjinä. Olihan siellä kyllä joo se jokin tulehdus, mutta joillakin tapauksilla kun ne antibiootit nimenomaan aiheuttavat sitä, että ne rauhaset täytyvät sitten itse tyhjentää. Ja toivoipa eläinlääkäri myös, että pääsisi mukaan kuulemaan ell Pekka Halosen [jolle viemme seuraavaksi Paavon] kommentit Paavon sydämestä. Ainakin se on kiinnostunut tapauksesta...
Tuo anaalirauhasten täyttyminen oli toivottavasti yksittäistapaus, sillä muutenhan tuomiona olisi leikkaus ja tämä vaihtoehto on kaikkea muuta kuin suunnitelmiini kuuluva.

Tänään sitten olikin todentotta raikas talvisää ja kävin erikseen poikien kanssa lenkkeilemässä ja kuvailemassa. Ei taas mennyt kuvaushetket niin kuin piti [tai kamera (joka muuten näiden tempaustensa ansiosta etsii piakkoin uutta ja kärsivällistä kotia) ei ollut ihan mukana juonessa], ja kuvat olivat pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin tyydyttäviä. [= helpolla päästäkseni olisin halunnut käyttää automaattitarkennusta -> eipä toiminut. Eikä kameran säädötkään tuntuneet nyt oikeen nappaavan vaan aivan ääriarvoillakin kuvista tuli samanlaisia.]
Kuvasatoa tulossa vähitellen eri postauksissa.

Halitaan, pusitaan ja mennään kotiin iloisina.

Pakkaset ovat taas täällä. Viime viikko oli niin luksusta, kun mittari näytti enemminkin nollaa kuin kahtakymppiä. Juoksulenkit kuuluivat siis viime viikon ohjelmistoon ja kelit olivatkin siihen mitä mainioimmat. Muutenkin nuo hieman miinuksen puolella kelit sopivat varsin mainiosti. Eivätpähän lumet vielä sulaneet, sillä odotan niitä ihania kurakelejä hieman kauhuissani. Ärsyttää jo valmiiksi ajatella, miltä se koira näyttää lenkkien jälkeen ja se kaikki hiekka ja... ARGH. Tuolloin käy vain sääliksi kämppistäni, sillä se pieni läpijuoksu eteisen halki riittää sotkemaan eteisen aika lailla. Ja minun huone. Jotenkin koira onnistuu kantamaan hiekkaa huoneeseen ja koska minä en ole mikään siivousintoilija etenkään kun imuri sanoo itsensä irti vähintään joka toinen käyttökerta, ei kutsuja heru vieraille luokseni. Voisiko ne kurakelit vain ohittaa kiltisti ja siirtyä suoraan kesään?

Poikien elämään on mahtunut myös hieman temppuilua. Molemmat pojat ovat opettelleet mönkimään. Paavosta pöydän ali meno on kivaa, muuten mönkiminen on vähän vaiheessa. Elvis taas opetteli väärän tavan. Poika tekee paikoitellen niin, että takakroppa nousee ylös ja työntää ruhoa eteenpäin. Ehkä se käy noinkin.
Tokoiltukin ollaan. Tai noh vähän kotitokoiltu. Elmarin kanssa lähinnä leikitään lelun kanssa (lumihangessa) ja väliin joku käsky. Toisinaan pojalta valuu suusta oikein kuola, sen verran hauskaa yhdessä tekeminen voi olla.
Paavon kanssa ollaan kanssa tehty vähän vauhdikkaampia pätkiä. Juoksenneltu ja kävelty ja otettu lyhyitä seuraamisia. Ja noutoja. Ja annettua tassua. Tassun antaminen on kyllä ihan liian vaikea liike Paavolle. Poika ei vieläkään osaa ilman apua antaa tassua. Onhan se tassun nostaminen käskystä vaikeaa ja monimutkaista, ei pieni spanieli voi sellaista tajuta.

Tänään oltiin agitreeneissä. Ratana toimi Juha Oreniuksen kehittelemä harjoitus ja olihan siinä ihan kiitettävästi vääntelemistä, mutta kun koirana on tuommoinen nykyisin maailman paras agikoira Paavo, ei rata tuottanut vaikeuksia. Alussa mutkat venyivät paikoin ja kerran sännättiin putkeen, mutta sen jälkeen homma alkoi luistaa. Kun sitten rata tehtiin lopussa kisanomaisesti tehtiin tyylikäs nolla. Siis tyylikäs nolla. Mutkat pieniksi ja rata vauhdikkaasti puhtaasti läpi. Saan siis mennä kisoihin huolestuttavan rauhallisesti. On se vain hieno.

Elmerin kanssa otettiin väliaikanumerona aata. Se on Elvis.

Vaikka minne meen, oot pian paikalla. Hiljaa hengitystä pidätän.

Oltiinpa treenaamassa.
Tällä kertaa pieni kenttämme jaettiin kahteen osaan. Toisella puolella harjoiteltiin twistiä ja saksalaisia kahdella hypyllä ja kahdella putkella.
Tämä rata/radat menivät ihan mielettömän hyvin ja ohjaaja kyllä leijaili jossain pilviäkin korkeammalla mäen nyppylällä, sillä pitkästä aikaa sain myös minä kehuja, semmoisen pitkän selkkauksen, miksi se mun ohjaaminen on niin kivaa. Kyllä lämmitti, nyt kun vaan itsekin ihan oikeasti uskoisin noihin sanoihin.
Toisella radalla harjoiteltiin takaa kierrätyksiä ja takaleikkoja. Jos ei oteta alun ihme säpellystä [koira ryntäsi joka välissä puomin yläsmenolle (ei siis namikipolle vaan yläsmenolle)]huomioon niin homma toimi ja parit ärräpäät tiuskaistua alkoi löytyä iki-ihana Paavoseni taas. Kouluttajamme totesikin leikkapätkän jälkeen, että olikin vähän aavistellut, että etenevälle maksille (eli meille) ne eivät liene ongelma. Joo ei ollut. Ja taas sain kehuja ohjauksesta. Tällä kertaa vikkelät jalat ja koordinaatio eivät olleet kehun aihe vaan ohjauksen maltillisuus ja eleettömyys. Tässähän voisi kuvitella, että minäkin jopa osaan ohjata, ihan pikkaisen vain.
Loppun otettiin sitten juoksupätkiä ja kepit saapuivat radalle. Väärältä puolelta ohjatessa, muuten kiva räyräymurrrrräyräy menoa [eli vähän tökstöks, mutta meni kuitenkin], mutta vikan välin koira ohitti, sillä putki veti pahasti [ja tässä kohtaa suorastaan jätätin liioitellusti, ettei ainakaan edistämisen piikkiin mene...]. Oikealla puolella taas oli tosi hämärää. Kun kepit tehtiin itsenäisesti niin ei. Mitkä kepit? Ai nää? No johan hain ekan välin? Että jatkooko pitäis? Mutta putkesta tultaessa kepit sujuivat ongelmitta. Pitänee ensi kerralla hieman katsella pojan keppejä, sillä muistin jopa ilmoittautua Varkauden kisoihin.