Ehkä talvi oikeastaan johtuikin siitä, että kymmenentuhatta mörköä oli istunut maassa

Meillä alkoi harrastuksissa virallisesti joululoma. OIkeastaan se alkoi kisoista, mutta tarkoitus oli tänään vielä käydä treeneissä. Noh kartturilla uusiutui näköjään pari kuukautta sitten alkanut flunssa, joten saatiin sanoa treenihaaveille heihei.

Meidän elämässä se taas sattuu lenkeillä. Kiitokset vastuuntuntoiset koiranomistajat. Arvostan näitä tällaisia välikohtauksia, erityisesti kun lopputulos on kuulemma minun syytäni.
Niin. Olimme tuossa viikonloppuna iloisella, raikkaalla, pirteällä, hyytävällä ja epäonnisella metsälenkillä. Kaikki ok, kunnes otan Paavon remmiin ja huomaan Egon vilahtavan "mutkan" [=parin lumisen pensaan ja puun] taakse. Kohta kuuluu vinkumista ja pentunen tulee häntä koipien välissä säälittävästi ulvoen luokseni ja vilahtaa vielä ohikin, perässään kimppuun hyökkäävä pinseri. Eihän siinä, pinseri huomaa Paavon ja siitäkös ilo syntyi. Nössö spanieli murisi juuri sen verran, että yritti päästä tilanteesta pois. Ja kun sitten lopulta saan pinserin potkittua Paavon kimpusta saapuvat koiranomistajat paikalle.
"Älä anna sen koiras murista niin Murre (en muista oikeaa nimeä) ei hyökkää kimppuun!" kuuluu ensimmäinen huuto. Siis hetkonen, minunko koirani tässä olikin se syypää? Lyön vetoa, ettei Ego, joka muutenkin on vasta alkanut luottaa vieraisiin koiriin, mutta ei niin paljoa, että yksin menisi yhtään kenenkään luokse, ole mennyt vieraan koiran luokse. Ja Itse todistin, että ei se Paavo kyllä murissut ennen kuin Murre kimppuun hyökkäsi eikä silloinkaan kokoajan.

Kutsun Egoa takaisin, kun Egon pää jostain kiven takaa pilkistää. Kun viimein pikkumies tulee häntä heiluen ja reippaasti luokseni niin eikö tämä Murreksi nimetty koira hyökkää jälleen Egon kimppuun. Siinä vaiheessa saivat omistajat kuulla noottia, miehen yrittäessä huutaa aika avuttomana Murreaan takaisin. Ego vissiin pääsi livahtamaan Murren kidalta karkuun kun tämä ei-niin-suosiossani-oleva-yksilö kipitti takaisin paikalle ja oli käydä Paavon kimppuun.
Ja voi että. Siinä alkoi sukupolvien välinen taisto. Kyseessä oli siis jo vähän vanhempi pariskunta ja koska satuin olemaan sen verran punaisessa mielentilassa niin eipä tullut ensimmäisenä mieleen käyttäytyä hillitysti ja asiallisesti. Ja lopputuloksena minun koirani olivat huonosti käyttäytyviä, näkihän sen, kun kerta hihnassa pitää pitää ja kun toinen tuolleen säntäilee näkökentän ulkopuolelle. Niin ja minullahan ei ollut mitään oikeutta potkia heidän kultamussukkaa.
Että semmosta. Melkein, siis melkein, otin pariskunnan yhteystiedot ylös ja olin varailla Paavolle eläinlääkäriaikaa. Ei herralle mitään sattunut, mutta ymmärtääkseni, eikös se ole laissakin, että pariskunnan olisi eläinlääkärikulut pitänyt maksaa?
Mitä Egoon tuli? No voitte uskoa, että ollaan lähtöpisteessä vieraiden koirien kanssa. Remmissä uhotaan kun vastaan tulee muita ja kun itse ohitus on käynnissä vieras ohitetaan häntä koipien välissä. KIITOS.

Ego kävi eilen lekurilla rokotuksilla. Painoa pojalla on huimat 8.5kiloa ja kaikki oli ok. Tavattiin samalla reissulla ystäväni _todella_ vanha tipsuneiti, jota ensin jänskätettiin, mutta kun Ego totesi, ettei karvakasa liiku oikeastaan minnekään niin sitä saattoi käydä vähän läppäsemässä tassulla ja nuuhkimassa.

kun kaikki ei mene täydellisesti, tietää että se on aitoa

Olisi varmaan aika päivitellä vuoden viimeinen kisapostaus selittelyineen.

Lähtökohdat: Ylienerginen spanieli kahden viikon agitauon jälkeen. Neljä päivää putkeen max. kolme tuntia nukkunut radalla täydellisesti lagittava ohjaaja.

Lopputulos: hahhahhehahah. No ei ainakaan nolla. Mutta kivat kontaktit!

Kivoja ratoja, kai. Juu, oli ne.
Ekalla radalla käytiin kiepauttaa parit ylimääräiset reitit tuomarin kautta. Minusta tuntuu, että Elvis on nyt tämän tuomarin moikkauksen takana. Elmarin kanssahan meillä kusi pitkään se, että kohteliaisuus syistä tuomari oli käytävä ainakin kerran moikkaamassa. Paavo vaan pistää paremmaksi ja käy peräti kaksi kertaa! No juu, toisesta moikkeuksesta saatiin virhe, toisesta menetettiin vaan aikaa. Samalla radalla tipautettiin muurin palikat, mutta muuten rata meni jotenkuten. Ohjaaja jääti sen minkä jaksoi ja koira ingnoorasi ohjaajan jäisen liikkumisen parhaansa mukaan.
Tulos. 10vp -6 ja risat.

Toisella radalla ohjaaja jääti kahta kauheammin = ohjasi koiraa lähes koko radan väärältä puolelta ja pysähteli sen minkä kerkesi ja antoi koiran vaan mennä.
Tulos hyl.
Koira pongaili maassa olevia puoliksi hautautuneita valkoisia numerolappuja. Tiedä sitten luuliko koira pienia valkoisia neliöitä namilautaseksi [yhdennäköisyys huomattava] vai mikä, mutta hylly siitä, kun koira ensimmäisen pongauksen jälkeen takas tullessaan juoksi takaisin puomille. Otti hienot kontaktit!
Ylpeä radalla oli keinusta. Olin siis väärällä puolella, mutta ajattelin et ei se mitään. Koukkasen koiran hieman suoraan juostessa takaleikalla toiselle puolelle. Jaa. No eipä koira liikkunut keinulta mihinkään vaan jäi 2on2of:iin ja katsoi typeränä ohjaajajan käsien heiluttelua. Että silleen. Kun muuten nyt kerta oli pakka sekasin niin miksei vähän laiteta pakkaa enemmän sekasin ja suoriteta kisoissakin varmat ja hienot kontaktit. Niinpä. Miksei.

Samalla reissulla nähtiin Kiva-sisko. Siis Egon sisko. Pikkasen jäntevämpi otus kuin tuo minun natiainen. Nyt saatte vain ihastella Egon päätä ja joku päivä laitan Heidin ottamia kuvia vähän lisää näytille.

Mul taas vähä vähemmän on aikaa hepuliin, hepuliin

Joo-o. Hyviä uutisia niille, jotka kuvia kaipaavat: löysin kamerani laturin. Akut ovat kovasti latautumassa ja koska ilma on noin hehkeä niin saatatte saada talvisia kuvia pörriäisestä ja punavalkeista otuksista.
Tämän päivän suunnitelma olisi trimmata pojat [no Ego lähinnä vaan harjailla, tai voisi sille kai kivan keesin selkään vetäistä...] ja jos oikeen ahkerana pysyn niin ottaa piiitkästä aikaa posekuvia. Ja Egohan siis pääsee ekaa kertaa kokeilemaan posetusta. Puolueeton mielipiteenihän on, että Egosta kasvaa kyllä ehkäpä hienoin pörriäinen ikin joten täytyyhän pojan opetella malttaa seistä paikoillaan. Kyllä pyrrit on helppoja, ei trimmausta ennen näyttelyä, eikä kehässä mitään onnetonta späpellystä asentoihin. Okei joo, olen alkanut opettaa Paavoa vaapaaseen seisontaan, koska ainakin Elvis näyttää heti paljonpaljon upeammalta vapaasti seistessään kuin seisotettuna.

Oltiin viikon aikana vikoissa pienenkamalankaikuvansurisevantolpallisen hallin treeneissä. Seuramme on löytänyt uuden isomman hallin aivan tuosta meidän vierestä, joten kevätkaudelle olisi kai investoitava avain halliin.
Treenit piti Miira ja tehtävät olivat varsin yksinkertaisia. Ja siihen se homma kaatui. Viime viikolla tuskailin rataantutuessa, kuinka me koskaan selvitään enempää kuin kaksi estettä kerralla. Se luo mulle sellaiseen asenteen, että perkele.
Nyt liikuskelein rataantutustuessa partaani naureskellen ja ajattelin vain, että helpponakki.

No ei ollut. Ensinäkin Paavolla oli taas sellainen päivä, että minähän luen pienetkin liikkeet ja seuraan niitä, enkä takuulla irtoa päättäväisesti pelkästä käden huiskaisusta yhtään minnekään. Tähän kun lisättiin kartturin löysäily niin katastrofin ainekset olivat valmiit.
Tuossa hallissa mua vaan häiritsee kamalasti se, että Paavo on normaalia hitaampia. Pystyn edistämään hallissa ihan törkeesti koiran edelle ja se ei ole hyvä. Liika on liikaa.
Radan loppuosassa meinaan kerkesin huoletta tehdä KAKSI persjättöä ilman, että lisäsin edes huippuvauhdin töppösiini. Kentällä moisestä unelmointi olisi saanut niskavillani pystyyn ja ajattelemaan jotain toista edes teoreettisesti mahdollisempaa ideaa.
Mutta hyvät treenit taas olivat juu.

Kokeile vain, hämmästy vain

Hengissä. Saapuva pimeys, jatkuva ällöttävä lumisade, liukkaat tiet, turhat aikaiset herätykset, myöhäiset nukkumaanmenoajat ja muut sellaiset muuttujat planeettojen asennoista lähtien ovat vaan saaneet tämän tytön totaalisen laiskaksi.

Pennun kanssa käytiin lekurilla. Kaikki ok ja painoa oli sisaruksia vähän vähemmän. En kyllä silti sanoisi, että pikkunen tuo koira olisi, ehei. Kaikki Egon nähneet ovat jo 14vk pörriäisestä sitä mieltä, että aivan selkeä maxi on kasvamassa. Toivoa sopii. Kuopiokierroskin käytiin pittuisen kanssa ihan kaksin ja vähän aluksi jänskätti. Niin jännää, että piti ensimmäinen bussimatka piipata. On se muuten pikkukoiran omistajilla halpaa. Ei tarvinnut maksaa koirasta, koska pystyin pitää sen sylissä. Kyllä minä vain aina joudun joka hemmetin kerta maksamaan Paavosta, vaikka ihan hyvin pikkuinen spanielikin menisi sylissä. Ainakin Paavon mielestä. Nih.
Muuten pentu elää pennunelämää. Tuhotaan kaikki eteen tuleva ja suusta löytyy kaikki kielletty ja kiva.

Paavon kanssa eksyttiin eilen ihan kahdestaan agitreeneihin. Treenejä piti Huppusen Kati ja teemana oli pitkät välimatkat, joiden jälkeen jarrutteluhommia ja sarjaesteelle lähestymisiä ja muita pikkumukavuuksia. Pätkiin tutustuessa huokailin ja näin jo päässäni, kuinka koira viilettää kauhistuttavan monta kertaa vääriin paikkoihin tai venyttää mutkansa ihan luvattoman rumiksi, mutta... Kartturikin oli tällä kerralla syystä tai toisesta ihan liekeissä ja ei ongelmia. Päinvastoin. Kouluttajakin huokaili, että menoamme katsoessa tuli ihan kylmät väreet, että niin. Vähän harmitti, kun olemattoman treenamisen takia [mm] en kehdannut ilmoittaa koiraa Varkauteen, mutta onhan itsenäisyyspäivänä vielä Joensuussa kisat. Sieltä napataan serti. Piste.

Meidän elämä muuten menee kesää odotellessa.

Se saattoi olla mikä tahansa. Eikä kukaan tiennyt mihin se sopi, ennen kuin melkein koko kuva oli valmis

No nyt on hiljaista kaikkialla. Allekirjoittanut kärsi ja kärsii edelleenkin syysflunssasta ja viime viikolla lähti ääni pariksi päiväksi kokonaan.
Koirilla oli siis kunnon löhöiöy viikko. Pentu tutustui naksuttelun saloihin ja Paavo pääsi kiertelee jakkaraa ilman ääniohjausta. Hienoja poikia.
Pennusta on tulossa koira. Ulkonäöltään koira on melko jalkaisa ja pöwwöturkki on alkanut hieman harventua.
Jonkun viikonlopun vietin isäni luona Jyväskylässä ja Pulla pääsi mukaani viettämään kaksinkeskistä laatuaikaa. Penneli jäi ystäväni hoiviin ja kaverini oli kolmenkin päivän jälkeen sitä mieltä, että hänen laukussaan olisi tilaa yhdelle Egolle...
Hyö olivat kuulemma käyneet keskustan lähettyvillä kävelyllä ja komentit olivat edelleen supikoirasta sudenpentuun. Olipa joku mies lähettänyt kasvattajalle terveisiä ja sanonut, että nyt on hienonnäköisen ja "oikean" rodun valinnut kasvatettavakseen. Niin että tällaiset terkut Seijalle! Unohtui mainita pentueen blogissa tällainen viesti.

Tällä viikolla oltiin pitkästä aikaa agiharkoissa ja meillä oli oikea kouluttajamme paikalla. Kouluttajamme on tällä hetkellä työssäoppimassa toisaalla, joten hänet nähdään seuraavan kerran ymmärtääkseni vasta joulun jälkeen.
Mutta olli hyvät treenit. Viikonlopun aikana oli ollut Mikko Nurmen ylimääräistä koulutusta, johon en itse päässyt Jyväskylän vierailun takia. Tehtiin Mikon tekemiä ratoja ja voi pojat.
Flunssa oli tehnyt tehtävänsä. Koiralla oli virtaa ja Paavo oli upea, mutta ohjaaja kusi koko homman ainakin kerrankin. Saatiin tehtyä kuitenkin ihan superpätkiä, kun kartturi vain pysyi tomerana ja Paavon mutkat juoksusuorien jälkeen olivat niin napit, ettei toista. Nyt kun olin päättänyt ja pakottanut itseni menemään nappaamaan melkein nenästä kiinni koiraa enkä ain huitonut käsillä "mene vaan" käskyttäen.

Kouluttajamme, Jenni, oli juuri sellainen, mitä kaivataan. Kun halusin päästä helpolla "UUDESTAAN!!!!" kuului käsky, kun muutaman askeleen ajattelin säästää saattelussa tai muutamassa mutkassa lähes pysähdyin... Jenni sanoikin, että hän ei päästä meitä luistamaan saatteluista ja toinen on sitten se mun käsi... ei ne eivät ole ylhäällä enää, siihen pantiin stoppi kesällä, mutta ne ovat kovin eloisat.

Pentunenkin pääsi halliin ja nyt keskityttiin vaan kahden riman yli juoksemista niin lujaa kuin lähtee. Hyvin pentu rentoutuu alkujännityksen jälkeen ja pystyttiin juoksemisen jälkeen harjoitella lähdössä pysymistä. Siinä meidän salaisuus, me pysytään lähdössä pennusta lähtien.

Eräitä asioita ei pidä ajatella, ei saa pohtia liian paljon.

Varoitus. Nyt tulee niin laatukuvia ettei toista.



Soturit esittäytyy vasemmalta: Elvis, Ego, Reetta, Paavo


Ja koko jengi istuu ensimmäsenä iltana





Ego 10vk ihastuttamassa vieraita


Mutta välillä väsy yllättää

Ego tänään [11vk]

Joskus tarvitaan aikaa.

-Toisinaan kestää mahdottoman kauan,ennen
kuin valkenee

Pitkä päivityskatko, kun tuntuu siltä, ettei ole mitään kerrottavaa ja sitten taas toisaalta ei tiedä yhtään mistä aloittaisi kertomisen, kun olisi niin paljon kaikkea jännää. Tästäkin postauksesta varmaan unohtuu kaikki oleellinen.

Viime viikolla alkoi talvitreenit. Lyhyesti kerrottuna, aluksi tehtiin Minien mm-fiinaliradan alkua hieman turhankin lyhyillä väleillä [se halli on _pieni_]. Meni hyvin, mitä nyt aluksi kouluttajamme selitti "ei ehkä fiksuin ratkaisu, se kun ei irtoa". Hmm... Ei irtoa. Jännästi koira taas toisella puolella hallia viilettää, mutta juu, eihän se irtoa. No joo muuttui kommentit treenin loppuvaiheessa "se kun irtoaa noin hyvin, niin sun pitää yrittää pitää sitä hanskassa enemmän". No nyt alkaa kuulostaa lupaavalta.
Treenit meni hyvin. Enää ei ole mitään teemoja vaan ihan vaan ratoja ja pätkiä, ainakin jos siihen kertaan perustan näkemykseni. Muut ryhmäläisistä ovat mini-medi III-koirakoita, että silleen. Tosin jos yhtään saan kehuskella niin oltiin Pullan kanssa ainoita, jotka saivat viimeiset pätkä alusta loppuun asti puhtaasti ekalla kerralla. Nih.
Ja kontaktit otetettiin upeasti, erityisesti puomi.

Ja mitä muuta elämäämme kuuluu? Ei niin mitään. Pennun kanssa opetellaan elämään koiriksi ja Paavo saa olla se malliesimerkki.

Pennun kanssa ollaan treenattu lähinnä näitä perusjuttuja, istumista, paikalla oloa, maahan menoa ja sitten leikkien yhteydessä tehty eri agikuvioita. Jakkaran kiertäminen onkin vasta hauskaa.
Voin vaan todeta, että jos ja kun pidän Elvista nopeana oppijana niin en kyllä tiedä oikeaa aikailmaisua tuon pennun oppimiskyvylle. Muutama toisto ja pentu tarjoaa jo itse liikettä. Malttaminen on vähän hakusessa, mutta ruokakipon kanssa ollaan tehty paljon töitä ja pikkuhiljaa poika ymmärtää, ettei ruokaa tulee jos varastaa käskystä.

Vietettiin pari päivää hirvimetsälläkin. Egoa olen yrittänyt sosiaalistaa parhaani mukaan eri tilanteissa eri paikoissa eri ihmisiin ja nythän sitä saikin poika kerralla oikein kunnolla ihmiskontaktia. Olihan se jännä huomata, kuinka muka ronskit metsämiehet olivat ihan myytyjä tälle pikkuvekaralle ja tämä vekara oli ihan myyty vieraisiin.
Paavon kanssa vietettiin myös laatuaikaa, sillä erinäisten sattumusten kautta, Paavo pääsi leikkimään hetkeksi hirvikoiraa. Ja voi sitä intoa, kun pääsi metsään vapaaksi, ilman sitä riiviötä roikkumassa korvissa ja kun mukana oli vielä isäkin...
Tulipahan sitten kommenttia, että Paavon hakukuvio on kuin harmaalla, mutta vain huomattavasti tehokkaampaa. Kiitos vaan kohteliaisuudesta[?].

Ja nyt on kyllä taas kaikkea kuultu. Rotuarvailujahan sain kuulla koiristani.
Paavoa veikattiin gordoniksi. Ihan on hei näköinen!
Ego taas sai rodukseen leobergiä, belggaria ja ööh... en muista. Kaikki olivat sitä mieltä, että Ego näyttää tällä hetkellä supikoiralta. Ja kun Ego makaa selällään korvien "noustessa pystyyn", pentu näyttää ihan lepakolta. Että silleen. Kyseessä on siis oikeasti ihan koira.
Ego pääsi myös tutustumaan 10kk glenniin. Ego on suorastaan hävettävän vähän saanut tehdä tuttavuutta muihin koiriin ja nytkin hieman jänskätti innokas terrieri.

Niin että tällaista tänään.

Saattaa mennä monta päivää, etten sua ymmärrä

Silti antais tuntiakaan pois en niistä päivistä




Huhhuh. Niin siinä vaan taas kävi, että Pullanen täyttää tänään vuosia. Ikää herralta löytyy jo 4! Pennun tulon jälkeen Paavo on alkanut muistuttaa aikuista koiraa, ei hirveästi, mutta on se nyt sentään hieman aikuisempi kuin tuo penneli.
Tavoite oli, että kun kirjoitan tätä synttäri-ihkutusta voisin sanoa, että agilityssa ollaan noustu vihdoin ykkösistä ylöspäin. No näin ei valitettavasti käynyt, mutta saavutettu ollaan ja paljon tämän vuoden aikana. Viime vuonna tähän aikaan Paavon päässä vaan naksahti joku juttu paikoilleen ja nyt sitten ollaan vietetty aivan loistava vuosi!
Ihana koira, ei voi muuta sanoa. Hirveästi en ole enää tämän vuoden loppupuolella enää ärräpäitä käyttämään... tai oikeastaan nyt tarkemmin muistellessa pennun tulon jälkeen Paavo on menettänyt korvansa. Pitänee viettää enemmän kahden keskistä laatuaikaa otuksen kanssa hieman enemmän.
Paavo on.

Vahinko, että jännittävä loppuu aina silloin, kun ei enää pelkää vaan voi lopultakin pitää hauskaa

Kisaraportointi:

Kaksi starttia. Luulin meneväni Elina Hannikaisen radoilla, mutta huomasinkin Rauno Virran seisomassa keskellä kenttää. No käy se näinkin.

Ensimmäinen startti. Voi hyvää päivää sentään. Paavo pääti tehdä omat kierroksensa. Siis kävi haukkumassa tuomarin ja siinä samassa tutustumassa itseksekseen rataan, että osaa sitten loput esteet mennä mun kanssa ongelmitta. Olin kuullut, että ihanneaika olisi tiukka [mutta noh], joten vaikka kuinka uskon koirani pinkovan melko vikkelään radalla niin olin sata varma, että yliaikaa tuloksen saadessamme tästä olisi tulossa. Siksipä en edes olisi välttämättä tulosta halunnut...
Koira ei ollut missään hanskassa ja koska koira oli jo prkl kerran lähtenyt käsistä niin ohjaaja vähän löysäili "mene vaan..." oli aika yleinen käsky radalla ja voitte uskoa, että siinä missä piti kääntyä tiukasti niin silloin ei käännytty tiukasti.
No joo, ainakin se irtosi! Ei puhettakaan varkauden kisojen pienestä epävarmuudesta ja jumituksesta.
Alla oheinen pätkä, jonka ansiosta treeniryhmäläiseni tulivat päivittelemään, pitäisi joskus ihan vaan kokeilla seistä keskellä kenttää ja ohjata koiraa sieltä.
Pätkä alkaa putkelta. Punainen koiran menemä reitti, sininen ohjaajan kulkema reitti keinulle. Ja hyvin onnistui!



Ja loppurata mentiin siis niin ikään virheittä maaliin... tai näin ohjaaja luuli. Kymppi radalta. Siis joku virhe siellä sittenkin oli käynyt. Nyt saatte jännityksellä odottaa, että mikähän femma sieltä oli yllättäen ropsahtanut. Meinaan, kun radalta tulin olin niin ylpeä koiran kontakteista. Upeat, etenkin puomin ylösmenot olivat niin selkeät neljän tassun otokset ettei toista! Ollaan siis petrattu kesällä ainakin jossain ongelmassamme.

Tulokseksi siis 10vp ja -3 ja risat. Ei siis yliaikaa sittenkään, vaikka alussa tosiaan kierrettiin kenttä kokonaan läpi!

Seuraava rata. Ohjaaja villitsi sisällään nukkuvaa asennetta ja voi että radalla oli kyllä niin voittajafiilis ettei tosikaan. Olin päättänyt, että nyt se koira vaikka raahaa radan mun perässä, mutta jumaliste se pysyy mun kädessä!
Ja pysyihän se, aina siihen asti, kun ohjaaja hämmentyi aalla. Koira ponkaisi jostain aika korkealta aalta jatkaakseen matkaa ja siinä vaiheessa pieni ajatus "kyllä se perässä kääntyy" [loppu juoksu"suora" odotti, joten etumatka olisi ollut suotavaa], mutta eipä kääntynytkään. Vaan bongasi syöttiputken, jonka olin tiedostanut ratapiirrosta katsellessa ja vielä rataantutustumisessa ja vielä radalle mentäessä. Se oli nimenomaan se kohta, jonka olin päättänyt ennen radalle menoa ottaa erityis huolella.
Mutta mitä vielä. Ei se koira putkeen asti kerennyt, mutta kerkesi ohittaa seuraavan esteen ja kun otin koiran takaisin, hyppäsi esteen väärästä suunnasta.
Noh loppuradalla juoksusuoran käännöskohdassa oli taas yksi putkisyötti [tai ei se olisi ollut mikään syötti, ellei sattuisi omistamaan tuollaista vähän enemmän putkille lämpenevää koiraa] ja päätin, että tää me sentään handlataan. Varmistin vähän liikaa ja ykskaks nytkähtäminen etiäpäin takasi riman tipahtamisen, koiran hämmentymisen ja ohjaajan totaalisen hetkellisen jäätymisen.
Niinpä peitin keppien alun ja siinä sitten otettiin kepit alusta. Mutta jälleen. Keppien jälkeen leikka lähettäessä koiraa renkaalle [kaukana ovat ne päivät, kun rengas tuotti harmaita hiuksia] ja siitä sitten kahden esteen juoksusuora koiran fiilistellessä edellä.

No joo hammastahan sitä piti purra radan jälkeen. Jälleen tehtävissä oleva rata ja videota katsellessa oli taas ihana huomata, kuinka yleisö on taas Paavon menossa mukana. "EIKÄ!" Kuului tosin radallekin asti, kun hylly pamahti radalta. Lisäksi huokailut "siinä meni voittaja" "Voi harmi" "Pitäis saada ottaa uusiksi" ja muut harmistuneet kommentit pelastivat hieman harmistustani.

Koska kyseessä oli oman seuran kisat, on tapana laittaa hyllynkin saaneille aika, jos vain se on missään määrin vertailukelpoinen. Ja lappusta katsoessa ja tuloksen saaneiden aikoja vertaillesssa ei kai sitä voinut kuin taas vaan kohauttaa olkia. Esteen kierron ja keppijumituksesta huolimatta aikamme olisi nopealla vilkaisulla ollut radan nopein tai toisiksi nopein. En niitä kymmenyksiä vahdannut niin tarkasti. Niin että uusinnan olisin minäkin halunnut!

Ja sitten siihen, mitä meinasin ennen kuin sain tuloslappuset käteen, hehkuttaa blogissa. Nimittäin kontaktit! Olin niin tyytyväinen koiran kontakteihin, ettei tosikaan. Mutta sitten tuli todellisuus. Molempiin lappuihin oli heitetty virhe puomin alasmenosta ja olen sata varma, että Paavo todellakin hyllyradalla otti huolelliset juoksukontaktit. Ehkä kuva tarkoittaa sillä radalla aan alastuloa. Sen kontaktista en menisi takuuseen.
Mutta siis ekallakin radalla oli tullut kontaktivirhe. Prkl. Ja minä kun niin hehkuin tyytyväisyyttä, että vaikka pakka oli muuten sekaisin niin kontaktit onnistui. No ei näköjään onnistunut. Mutta KEINU onnistui. KEINU oli hieno. KEINU oli nopea. KEINU ei pissannut. Ja se oli se seuran KEVYT keinu. Jotain hyvää on löydettävä.

Ja nopea pentupäivitys. Alkuhämmennyksestä on selkeästi päästy, sillä ktuota piraijaa pitää olla kokoajan kyttäämässä, milloin tuolin jalat, milloin laukut, milloin omat varpaat ja milloin mikäkin kyseisen pallon kohteena. Spanieliosasto on pitänyt puoliaan melko kiitettävästi. Elvis tosin on reagoinut pentuun niin, että pysyy mielummin pois pennun tieltä kuin osuu nokat vastakkain Egon kanssa. Tarkoittaa siis sitä, että koira liikkuu omassa talossaan mahdollisimman seinien lähettyvillä tai vaihtoehtoisesti sohvan vieressä. Mutta pennulla ei ole mitään asiaa Elviksen luiden ja ruokakipon lähelle. Se on tehty selväksi. Ja keittiöön rynniessä on ihan turha mennä Elviksen ohi. Silloin tulee murinaa.
Paavo taas on jo hieman innostunut leikkimään pennun kanssa. Huonopuoli hommassa on se, että leikki ei ole äänetöntä kummankaan osalta, eli leikkihetket on vietettävä metsässä. Myös Paavo on tehnyt pennulle selväksi, että Paavon luihin [jos Paavo edes ajattelee, että luut ovat hänen] ei kosketa. Sängylle tuleminen on ehdottoman kiellettyä, paitsi jos minä (öiksi, jotta herään pennun herätessä... voitte uskoa, että naaman nuoleminen/pureminen on aika tehokas herätyskello] pennun sänkyyn nostan. Silloin voi nuttua ihan vieretysten.

Yhteiselo on siis lähtenyt käyntiin oikein mallikkaasti ja Ego pääsi kisoihin turistiksi katselemaan tulevaisuuttaan. Monet ihmiset ihastelivat karvapalloa ja hyvin Ego sieti pienestä jännityksestä huolimatta vieraat ihmiset, kunhan vain sai olla "turvassa". Siis joko jalkojen välissä tai sylissä.
Lenkit ovat kohdistuneet lähimetsään. Tuolloin ollaan treenattu luoksetuloja ja myös Paavo tykkää tästä yksinkertaisesta treenistä. Namia tarjolla tai vaihtoehtoisesti joku karahko maasta.
Ollaan myös ruokailun yhteydessä opeteltu istumaan ja hieman malttamaan. Malttaminen on tosin tuosta pojasta kaukana, mutta eiköhän se vielä joskus pysy paikoillaan sekunnin pidempään.
Kuvia ei ole tarjota vielä, sillä kamera elää taas omaa elämäänsä virrankäytön kanssa, joten...

Minä hoidan sinua ja rakastan sinua. Saat nukkua yöllä minun tyynylläni.

Ja sitten kun kasvat suuremmaksi ja alat pitää minusta, saat uida kanssani meressä.

Niin siinä kävi, että tänään käytiin hakemassa uusi jäsen laumaamme. Koplaroturit ovat taas ehjä kokonaisuus siis.
Ja laumamme uusin jääsen on viralliselta nimeltään Tottakai Reissumies tuttujen kesken Ego vaan. Kyseessä ei ole walesi [hahhahaha, kukaan täyrjärkinen ihminen ei kestäisi kolmea walesiurosta, ei sitten millään] vaan lyhytkarvainen pyreneittenpaimenkoira. Pyrristä olen haaveillut... ööääh... ööh... no pitkään ja pari viikkoa sitten varmistui, että sellainen mulle olisi oikeasti piakkoin tulossa. Pentueen eriparijalkainen otus, joka tykkää kovasti keskustella ihmisten kanssa. Tarkoitus olisi että tästä piipittäjästä tulisi hiljainen koira näin alkuun ainakin kerrostaloon, että siitäpä lähdetään sitten pohtimaan tarvitseeko kaikkeen sanoa oma mielipide.

Alku nuuskuttelujen jälkeen isot pojat olivat sinut asian kanssa, että joku tuommoinen karvapallo täällä nyt hetken aikaa luuhaa. Voi sitä järkytystä, kun ne tajuavat, että tuo ääntelevä pölypallo on tullut jäädäkseen. Paavo suostui jopa äsken jakamaan luunkin Egon kanssa. Ego vaan oli lopussa hieman sitä mieltä, että luu on vain hänen. Paavo haki isomman luun lelukopasta.

Pentunen on siis kotiutunut yllättävän hyvin. Oli se kyllä huomattava, että kuten Seijakin pentua hakiessa sanoi, korvatulpat olisivat ainakin osan matkaan olleet tarpeeseen. En voi ymmärtää, miten pienestä koirasta voi lähteä niin monipuolisesti kovia ja vinkuvia ääniä. Nyt pentu on hiljaa, nukkuu vihdoin.

(kuvia tulossa huomenna samalla kun päivittelen kisoista ja löydän piuhat kameraan)

Älä vain lue lapsille mitään, mikä antaa meistä huonon kuvan. Sano mieluummin "viiva, viiva, viiva".

Nyt ollaan pidetty taukoa ihan kaikesta ja otettu rennosti. Paavo tosin näyttää toisinaan entistäkin surullisemmalta, joten ihan vähän ollaan kierrelty jakkaraa.

Tänään lenkillä, meitä vastaan tulikin sitten melkoisesti sellaisia noh ei niin järkeviä ja suomea tajuavia ihmisiä, jotka Paavonkin mielestä ovat kamalia.
Ensinäkin
a) Kuka prkl muka on sanonut, että jos koira on spanieli, sitä on lupa tulla lupaa kysymättä kopeloimaan päästä, naama typerässä virneessä?
b) Ja vaikka sen luvan kysyykin niin kannattaa jäädä odottaa vastausta
c) Jos oma Fifi ei ole hallinnassa niin on ihan kohteliasta olla antamatta sen Fifin tulla perseeseen kiinni
d) Jos omalla Mustilla on taipumuksia hyökkäillä toisten koirien kimppuun niin olisiko mahdollista, jos sen Mustin ei annettaisi jäädä keskelle jalkakäytävää kyttäilemään?
e) Ja vaikka se oma Murre on kiltti ja innokas leikkijä, voin sanoa, että kaikki eivät välttämättä ole.

Oli siis kiva lenkki. Ensiksi tulee äiti lapsineen ja kuulen jo kaukaa "oi lapset menkää vain silittämään kilttiä koiraa". Joo tulkaa vaan oikeen rynnimällä ja kiljuen jos haluatte kiltilta haukultani hammasta. Paavo ei oikein noista yli-innokkaista tenavista hihnalenkin aikaa voi sietää.
Seuraavaksi tulikin sitten joku hieman jotain muuta kuin muumilimua nauttinut herrasmies paikalle, joka oli kuristaa Paavon yrittäessään istuttaa koiraani samalla kun minä omissa maailmoissani pohdin kuinka päästä miehen ohi. Juu, kaunista tekstiähän siinä kuului sitten loppupeleissä molemmin puolin, että silleen.

Ja sitten ne Fifien omistajat! Musta tuntuu, että mulla on Nepalin vaarallisimmat koirat [tai no koira], sillä olen aina kaikille huutamassa, että älä prkl päästä sitä tämän luokse. Viime talvena Fifit jättivät Paavon rauhaan, kun eräs täti päästi taas hampaat irvessä räksyttävän karvapallonsa Paavon kylkeen ohitustilanteessa. Siinä vaiheessa en enää jaksanut ja löysäsin Paavon remmin ja noh... karvapallo sai kyytiä. Muutenhan Paavo ei vastaantulevista koirista välitä, mutta jos ne tulevat kosketus etäisyydelle niin sitten...

Sitten nämä hyökkäilevät koirat, jotka jäävät kyttäilemään keskelle jalkakäytävää. Siinähän taas eroteltiin bortsu ja Paavo toisistaan, kun kyseinen otus päätti iloisesti hyökätä Paavon kimppuun. Henkilövahingoilta vältyttiin.

Lopuksi tulikin sitten vapaana juossut koira luoksemme. Innokas ja jopa minäkin huomasin, että vaaraton, mutta aiemmasta katutappelusta viisastuneena Paavo ei päälle juoksevaa koiraa ottanutkaan iloisesti vastaan "joo tää ihan kiltti". No jooh...
No joo, tappelusa ei saatu aikaiseksi, mutta vapaana ollut nuori uros oli kyllä hieman hämmentynyt, kun vastaukseksi leikkiin olikin tullut hammasta. Aika jännä.

Ja kyllä vain, Paavo oikeasti mitä ihanin ja kiltein ja koira lenkeillä, kunhan kaikki muutkin tajuaisivat ne käytöstavat...

olla tiukka ja kätevä olla huikean pätevä

Tänään vapaapäivänä kunniaksi heitin äidin töihin ja kävin hakemassa Elviksen Paavon ja minun seurakseni agikentälle.

Teemana *rummun pärinää*
Puomi ja kepit. Tarkoitus oli tehdä muutakin, mutta Elvis oli päässyt hihnastaan irti ja käyttänyt luppoajan lihapullapussin solmun aukaisemiseen... loppui namit aika nopeasti kesken.

Jokatapauksessa ensiksi juostiin Paavon kanssa puomia. Ylösmenoilla ei minkäänlaista apuvälinetta, alasmenoilla namilautanen.
Ja koira otti _joka ikinen kerta_ neljän tassut ylösmenot minun sijoittautumisesta viis veisaten. Aletaan siis edistyä!
Alastulot onnistuivat myös, vaikka keskimäärin jokatoinen kerta nami jäi lautaselle ja matka jatkui etiäpäin. Paavo kuitenkin otti kontaktit juuri niin kuin halusin, se lautanen on siellä vaan koristeena.

Elviksen kanssa otettiin myös muutama kerta puomia ja sekaisin oleva spanieli vipelsi kuuden vuoden opettamattomuuden varmuudella kontaktit joka kerta virheittä alusta loppuun. Taitava otus.

Sitten kepiteltiin. Kuudella kepillä ja 12 verkkokepillä.
Paavo on taitava. Nyt on löytynyt itsenäisyys hommaan, vaikka tekniikkaa voisi yhä parantaa. Verkoilla tekniikka on upeaa katsottavaa, mutta ilman verkkoja homma jotenkin unohtuu. No mitäpä muuta se voisi tehdä kuin treenata ja treenata. Kepeissähän siis ainoa asia, mikä pissii on kartturin täydellisyyden tavoittelu. Aina voi saada sadasosan pois sieltä ja toisen täältä...

Elviskin pääsi kerran kepeille ja vaikka ohjasin Elviksen todella kehnosti kepeille oli aivan mahtava tunne katsoa sivusilmällä, kuinka ohjaajan tekemän virheen huomatessa koira itse korjasi juuri ennen väärää väliä tilanteen ja kepitti kepit alusta loppuun oikein. Kuinka lutuinen tuo otus voikaan olla.

Treenit olivat onnistuneet, eikä aurinkoinen ja viileä sää mitenkään miinusta ollut niissä maisemissa. Saivatpahan pojat kunnon alku- ja loppuverkat, kun hihnan toinen pää ihastuksissaan jatkui hölkkäämistä yhä vain eteenpäin...

Ei taivaalta kuuta vaan nauravaa suuta

Look, up in the sky! Is it a bird? Is it a plane? No, it is Superman!

Minulla olisi viikonlopulta parikin kuvaa Pullasta, mutta sattuneista syistä [kirjoituksetkirjoitukset] ei hirveästi kuitenkaan aikaa ole fiksailla ja tapella tämän netin kanssa, että saatte nyt hetken odottaa. Malttamattomille on nyt kuitenkin yksi loistava yhteiskuva yllä.

Juu, siis tän päivän treenit. Minä vein radan ja ruotsin tentin palautuksesta vittuuntuneena kehittelin tämän päivän radan varsin mukavaksi.


Kuten huomata saattaa ei mitään vaikeaa, mutta perfektionistille rata meinasi olla noh, vähintäänkin haastava.

Ensimmäinen viiden esteen pätkä. Todellisuudessa kolmonen taisi olla vieläkin jyrkemmässä kulmassa, mutta silti suorassa linjassa. Havaittiin rataan tustumisessa sattumalta, että ulkokautta neloselle asti ohjaaminen on vähintäänkin järkevää, ellei usko jalkojensa nopeuteen, sillä sisäkautta ohjattaessa kolmonen oli pakko varmistaa ja etumatkaa ei juurikaan saanut.
Joo, eihän suorassa ole mitään haastavaa ja joka kerta koira kääntyi, mutta haastavuus ei piilenytkään kääntyykö koira vai ei, vaan siinä, kuinka tiukasti koira kääntyy. Siinähän veivattiin Paavon kanssa, kunnes viimeinen suoritus oli viimein siivekkeitä nuolevat ja kaikki olimme tyytyväisiä.

Seuraava kohta oli 9-11 [muistaakseni] se aan jälkeinen veivaaminen keinulle anyway.
Jälleen koira kääntyi, suoritti esteet ohjatussa järjestyksessä, mutta jälleen valvomisen alla oli, kuinka tiukasti koira kääntyi.
Ensimmäisellä kerralla koira kääntyi väärään suuntaan suoran päässä ja menihän se sitäkin kautta, mutta lienee sanomattakin selvää, ettei reitti ollut miklään fiksuin valinta.
Lopulta saatiin homma toimimaan kahdella tavalla.
1. Joko jättäydyin suosiolla ensimmäisen esteen taakse ja ohjasin sen takaa, jolloin koira alkoi vahtia tulenko perässä ja seurasi astetta tarkemmin kroppani liikkeitä eikä vain kaahottanut pää viidentenä jalkana julmetun pitkiä kaaria.
2.Toinen yllättäen hyväksi havaittu vaihtoehto oli, että juoksinkin koiran kanssa ja valssasin tai jotenkin eksyin kympin ulkopuolelle [alkuperäinen suunnitelma jäädä kolmen esteen sisälle ja siitä sitten tehdä kaikkea kivaa...] ja ohjasin koiraa sieltä.

Keinun jälkeinen elämä ansaitsisikin ihan oman postauksensa. Lyhyesti kuitenkin, että ohjaajan löysä asenne kostautui erityisesti tässä tilanteessa usein, sillä koira löytyi muutaman kerran molemmista putken päistä, sekä vitoshypyltä. Jos joku ei ymmärrä, miksi vitoselta, niin kerrottakoot, että vitonen oli huomattavasti lähempänä kuin kuvassa ja maksikoiran kanssa "ulkokautta" kierrättäminen putkeen on vauhdin kannalta huomattavasti fiksumpaa kuin kolmekuuskyt pyöritys siivekkeen ympäri.
No, kun vihdoin aloin hahmottaa oikeat liikeradat ja raajat niin johan löytyi mahtavat tiet oikeille esteille ja loppusuora häämötti. Ja loppusuoran olin valinnut ihan vain siksi, että kerrankin sain huutaa muille ryhmäläisille, että prkl nyt juokse. Ja tarkoitus oli viimeistään tässä vaiheessa juosta kilpaa maaliin.
Yllättyipä yksi ryhmäläisistä, kuinka lujaa hän oikeastaan juoksee.
Kouluttajamme totesi Paavon vuoron jälkeen, että todellakin tunnen heikkoutemme, sillä rata ei tosiaankaan silmiä hivelevästi alusta loppuun asti missään vaiheessa mennyt.

Sitten otsikkoon. Okei, supermiestä ei löydetty radalta [taivaasta en tiedä], mutta kaikki, jopa kartturi itse, joutui kysymään, että mikäs elikko se radalla on.
Elviksellä oli virtaa. Niin paljon virtaa kuin Elviksellä voi olla ja ehkä yksi vaihde vielä enemmän. En ihan hetkeen muista milloin olisin ollut niin kusessa kerkeämisen kanssa kuin nyt (ja ongelma oli se, että olin varautunut siihen edistettävään otukseen, enkä takaana ohjattavaan). Hyvä puoli oli se, että Elvis oli päättänyt myös irrota ja kun siihen lisätään Elviksen ilmiömäinen kääntyminen esteellä ja minun kroppani lukeminen niin tiet olivat juuri sitä mitä toivon sen olevan vielä joku kaunis päivä Paavonkin kanssa.
Ellu tuli ja Ellu meni. Ja Ellusta radalla oli kivaa. Pohdinkin tässä viitsisinkö ilmoittaa tuon otuksen seuran seuraaviin virallisiin kisoihin, jotka samalla olisi myös seuranmestaruudet. No joo, kyllä se treeneissä...

Plussia:
-Koirian lähdössä pysyminen (sekä omat ryhmäläiset että viereisen tasokokeen tyypit ihailivat koiriani, kun saatoin kaikessa rauhassa kipittää nelosen taakse, hengitellä syvään, kerrata radan ja vaihdella paikkaa)
-Koirien aan kontaktit. Keinun ensimmäiset kerrat molemmilla olivat vähintäänkin arvelluttavat [huom. myös Elviksellä]
-Vauhti.
-Tekemisen into
-Hauskuus.

Miinukset:
-Ohjaajan olematon asenne.
-Keinun eka suorituskerta

Mun pojat osaa. Kunhan vain kartturikin...

jos mahdollista ongelmat pitäs ennalt estää koska minkä taakseen jättää löytää saleen edestä ei oo helppo kellään

Tokavikat treenit. Ensiviikolla olisi minun vuoroni viedä ratapiirros ja ideoitahan olisi vaikka millä.
Tänäänkin tosiaan yksi ryhmäläisistämme toi radan, johon mahtui leijeröintiä, takaleikkaa, perjsättöä, mutkien hienosäätöä, putki- ja kontaktiansoja ja muuta mukavaa.
Meni hyvin. Keinu otettiin ja silleen, mutta dädädätäätädäädä. Muut kontaktit menivät ohi aika livakasti. Siis jopa aan kontakti. Kun olin kerran radan mennyt niin, että poikanen oli loikannut sekä aan (tätä' en itse huomannut, kun edistin jo seuraavalle esteelle), että tokavikana olleen puomin ryhdistäydyttiin.
Aa loikattiin iloisesti, mutta kun leikki loppui siihen alkoi Paavokin tajuamaan idean. Ai niin kontaktit. Ne väripilkun maan läheisyydessä.
Kolmannella kerralla kontaktit tehtiuin ihan mahtavasti ja huomhuom, ilman apuvälineitä.


Se mistä olin ylpeä, oli Paavon kepit. Edelleenkin koira voisi kepittää matalampana, mutta nyt on taas into löytynyt ja itsenäisyys.
Vekkien luku oli myös ihan mahtava. Putkisyötti muurin jälkeen ohitettiin aina ja kepeille kurvattiin tiukasti.
Leijeröinti puomin takana meni ekalla kerralla ihan pipariksi, mutta kun Paavo tajusi seuraavalla kerralla edessä olevat esteet sain jättää pojan keskenään suorittaa suoran ja juoksin persjättöä mutkaan.
Oli tuo otus taas vaan taitava ja vauhtia löytyi kisojenkin edestä eikä jumistusta näkynyt. Tosin meidän lämmittely ennen sateisia treenejä olikin lähes tunnin mittainen ja sisälsi lämppäesteillä kasikkoa ja koko kentän täydeltä kaasuttelua lelun perässä. Noh viikonloppuna Janni saa silti katsastaa koiruuden.

Mä teen leijumisesta taidetta uudestaan

Varkaus on nyt valloitettu, menihän siinä hetki.

Oltiin siis kisaamassa Tuomo Pajarin kahdella radalla ja vaikka toisella radalla tulos oli se himoittu, niin jäi vähän nihkeä olo. Paavolla ei nimittäin ollut kaikki kunnossa, siitä kertoi jo ensimmäisellä radalla muurin palikoiden kolistelu ja lähes kaikkien hyppyjen kiertäminen. Ja Paavohan ei siis koskaan kierrä esteitä kuin vain hypätäkseen sen takaapäin. Eikä vauhtia ollut yhtään niin paljon kuin ennen, siitä kertoo se, että loppusuoraa lukuunottamatta olin koiran edellä, eikä koira hakenut ennen loppusuoraa mitään estettä samalla itsevarmuudella kuin mitä yleensä.

Lihasjumia epäilen, vaikka olenkin koiran yrittänyt moukaroida läpikotaisin ja mitään en ole löytänyt. Liikkeet ovat sulavat ja koira istuu normaalisti. Nopeat "venyttelyt" vai miksikäs sitä pitäisi kutsua, kun testasin, kuinka ääriasentoon koira menee, eikä sekään paljastanut mitään.

Jokatapauksessa ensimmäisestä radasta ei siis ole mitään kerrottavaa. Hylky tuli putkesta, kun Paavo päätti yllättää ja kääntyä vauhtisuoralta ja pituudelta jyrkemmin kuin mitä kuvittelin sen edes pystyvän ja Paavo valkkasi lähemmän eli väärän putkenpää. Sen jälkeen herra tosiaan aloitti esteiden kiertelyn ja kun kepeille mennessä Paavo kääntyi 90asetta puomille päätin jättää huolestuneena leikin kesken ja juosta kaksi viimeistä estettä. Niille esteille Paavo irtosi ja näytti hetken todelliset kykynsä.

Mietinkin radan jälkeen hetken, että viitsinkö sittenkään mennä koiran kanssa hyppyradalle, jos kyse tosiaan on lihasjumista. Päätin mennä, mutta päätin ennen sitä, että jos koira kiertää yhdenkin esteen, juoksemme samantien kentältä pois.
Vauhdilla ei brassailtu, vaikka huomattavasti parempi fiilis tällä oli kuin ensimmäisellä radalla. Alun kolmen esteen suora oli ikävästi kohti radan ulkopuolelle vietyjä kontakteja ja kuinka yllättävää meidän tuurilla joku idari oli treenamassa oman koiransa kanssa puomi. Paavoa hieman epäilytti, sillä joku kehtasi treenata hänen puomillaan ja siellä vieläpä näytti olevan hauskaa. Paavo empi hetken ja kiepsahti ympäri [tavallista hitaammin tai ainakin jotenkin hieman kankeammin. En tiedä, tuntui ainakin siltä] ja päätyi minun mukaani. Olin varma, että siitä se vitonen sitten rapsahti. Muuten ei mitään ihmeempiä radalla sattunut. Koira löysi askel askeleelta enemmän intoa hommaan, mutta se jokin jäi pahasti uupumaan. Loppusuoralle käännyttäessä Paavo jostain syystä jarrasi vauhtinsa melkein pysähdykseen, mutta teki lopulta hienonhienon loppusuoran, minun jälleen leikkaillessa keskenäni esteen jäljessä. Mahtava otus ja kun vielä seuralaiset tulivat onnittelemaan nollasta olin yhtä hymyä, vaikka hieman huolissani koiran kunnosta olinkin.

Eihän sille ajalla todellakaan brassailtu, eikä rata mikään hieno ollut, mutta kuten muutamaan otteeseen todettua nolla kuin nolla ja tällä(kin) kerralla se riitti kärkisijaan.
Eli tulos -12.16 0vp 1/18. Rata oli siis meidän ensimmäinen ja viimeinen hyppyrata ykkösissä.

Nyt lähti sähköpostia vakiohierojallemme ja ellei hän kerkeä viikolla Paavoa hoitamaan niin onneksi urheilukoirahierojaksi opiskeleva Janni on tulossa viikonlopuksi maalle ja saa siis palauttaa Paavon ennalleen. Olisi vain kiva tietää, mistä jumit olisivat tulleet, sillä olen taas ottanut asiakseni tehdä huolelliset lämmittelyt, jäähdyttelyt ja palauttavat lenkit ja tosiaan uutuutena "venytellä" tai siis testata koiran ääriasennot.
Toki muitakin syitä jumitukselle voisi keksiä: viikko Elviksen seurassa, kisoissa ilman Elvistä (ja äitiä), paikalla ei ollut lämmittelyesteitä, jnejne, mutta kyllä minä uskon optimistisesti että koiralla on "vain" lihasjumeja, eikä mitään vakavampia sairauksia.


Uskokaa pois, Paavo koski kontaktille, mutta mikä tärkeintä (tässä vaiheessa), pysähtyi keinulle

Hyppäriradasta kuvia tulossa kenties seuraaviin postauksiin [ja videokin olisi hautumassa hypäriltä], mutta näistä kuvista Kiitos Emmille

Mul on sydän täynnä intoo, ja mul on sielu täynnä toivoo

Päivittely taas jäänyt.

Maanantaina ei oltu treenaamassa kartturin makoillessa vaivaisessa ~39asteen kuumeessa nenän ja silmien vuotavan kilpaa. Oi, ihan oli kyllä sellainen fiilis, että kentälle ja heti nyt!
Onneksi nuo kaksi spanielia ovat sen verran lupsakoita tapauksia, että parin päivän olematon liikkuminen [huomhuom. mutsi majailee siis parhaillaan jossain päin Mallorcaa, joten molemmat piskit ovat vastuullani] ei hirveästi häirinnyt, mitä nyt illalla Paavo harjoitteli spurttailua akselilla sohva-elvis-sänky. Elviksestä mokama loikkiminen päältä oli kivaa ja päätti laittaa hieman haastetta pomppaamalla itsekin, kun Paavo yritti ylittää tiellä olevan karvamöykyn. Seurauksena pahannäköinen törmäys, mutta meno jatkui. Elviksen juoksenteluakseli -olkkarin pöytä-keittiön pöytä.
No juu, selvisin hengissä ja päätin lähteä kunnon hölkälle. Innostuin hölkkäämisestä sen verran, että muutamat päivän lenkit tauttuvat hölkällä. Ei tosin mitään pitkiä, mutta kunhan jotain.

Tänään sitten innostuin juoksemaan poikien kanssa hieman itsenäisesti agiradalle ja voi pojat sitä sähläystä. Paavo alkaa hahmottaa, kuinka kontaktille osutaan. Tänään osuttiin joka kerta, vaikka ei kyllä aina mitenkään tyylipuhtaasti. Pikkaisen jouduin avittamaan [särjin askeleet rimoilla] ensimmäisillä kerroilla, mutta kun muutaman kerrat oli rimat maassa ja sitten pois niin ei vaikutusta. Samanlaiset neljän tassun ylösmenot saatiin kyhättyä joka kerta. Alasmenoilla päätin taas heittää namilautasen jonnekin kontaktin lähettyville ja antaa koira juosta ilman epätoivoista Odota tai ota-käskyjä. Onnistui, mitä nyt namilautanen jäi pariinotteeseen huomaamatta, kun oli kova kiire edessä olevalle hypylle, tai sitten jäätiin lähes tulkoon nuoleskelemaan alustaa... No ainakin se otti ne kontaktit.

Keinua otettiin paljon, mutta eihän sillä keinulla olla koskaan mitään lentokeinuja saatu aikaiseksi [se on riittävän painava, ettei se valahda alta...] eikä saatu nytkään. Hyvä Paavo!

Kepiteltiin puolikkaita keppejä ja ihan jeppiksen näköistä. Taas joku taantuma [lihasjumi?] vauhdissa, mutta katsellaan, katsellaan. Onhan meillä tässä ruhtinaalliset kaksi päivää seuraaviin kisoihin, joissa pitäisi sitten painella niin lujaa kuin lähtee. Tällä kertaa Paavo rakas, niin paljon kuin luukutteluasi ja irtoamistasi arvostankin, niin koita jooko kääntyä viimeistään ennen toimihenkilöitä.

Elviksen kanssa tehtiin myös pitkästä aikaa tosissaan hommia. Tai no niin tosissaan kuin tuon koiran kanssa nykyisin enää voi. Hei joo tänne, no kappas tässähän se olikin. Hei kato, täällä on tämmöstäkin. Okei, no entäs toistepäin? Joo mä meenkin nyt aalle. Kuka tänne alle on putken piilottanut? Juuh. Ryhdistäydyttiin ja saatiin tehtyä vaikeita viiden esteen pätkiä tehtyä. Yksi pätkä oli niinkin rankka ohjaajan kannalta, että piti ihan pari askelta ottaa alussa ja sitten annoin koira liikuskella ympärilläni. Kyllä se ihan oikeesti osaa ja tekee ja kykenee olemaan yllättävän vikkelä, jos vain viittii. Elvis vaan on niin ujo, ettei halua näyttää parhauttaan muille. Tässä asiassa emme ole tulleet koiran kanssa yksiin, minä en ole vaatimaton. Minä haluan loistaa.

Mutta jälleen lähdetään voittamaan Varkauteen. Siis voittajafiiliksellä, ehkä vähän nöyremmin kuin edellisiin karkeloihin, mutta voittoa me silti haetaan. Ja kyllä, agility on oikein hauska ja leppoisa laji. Oikeesti. Muuta se ei voi noiden spanielieläinten kanssa olla tai tulee pahasti takkiin.

Kuinka paljon olen kiittänyt? Miten ikinä muu ois riittänyt ja tämän varmuudella olen päättänyt

Huomasinpas juuri, etten ole päivittänyt maanantaintreenejä.
Ei niissä kyllä hirveästi ole muuta kerrottavaa, kuin että Pulla oli ihan mahtis.

Teemana oli sylkkärit ja takaleikat, eli juuri niitä pikkupikku ohjauksia, joita Paavon kanssa joudun viljelemään melkoisesti aina toisinaan.
Ja Paavo meni... ja meni... onnistui vielä kerran, ja toisenkin.
Radalla oli myös ansana aan alla putki. Ensimmäisellä [takaleikkoja harjoitellessa] radalla putki meni ässänä ja toisella radalla [sylkkäreitä treenatessa] molemmat päät olivat saman kontaktipinnan vieressä [uuna siis]. Ei merkkiäkään lentokeinuista ja jälleen aalla pysähdykset. Taitaa poika käydä hieman enemmän kierroksilla kisoissa kuin treeneissä, tai sitten en kyllä tiedä, mikä niissä kontakteissa kusee kisoissa muttei treeneissä? Sillä näin ratatreeneissä en todellakaan palkkaa koiraa joka kerta, en edes joka toinen kerta kontakteilla.
Kepeillä taas pientä hidastusta, mutta nyt en tukenutkaan yhtään kädellä ja kokeilin tavallista enemmän edistää kepukoilla. Onnistui.

Loppuun riemuympyrää, joka sisälsi takaleikkoja, mutta olisin halutessani saanut juosta vaikka koiran päälle, ei se sitä olisi leikoissa huomannut, sillä leikoissa puoleensa veti putket...

Tällä hetkellä elän hyvin ristiriitais aikaa. Taisin jokunen postaus sitten mainita, että minulle on toivottavasti tulossa uusi pentunen ennen seuraavia fudiksen MM-kisoja ja nyt sitten pitkään seuraamassani ja kauan kuolailemassani pentueessa olisi yksi uros pentu vapaan. Tällä hetkellä on armoton plussien ja miinusten listaus, mutta kun! Joku fiksu ja järjissään oleva ihminen saisi nyt tulla ja lytätä tämän idean täysin?

No se menee, kuinka menee, turha jarruja kuluttaa

Tänään olitiin sitten Mikkelissä kisaamaan Rauno Virran tuomaroimat kaksi ihanan melko simpperliä rataa ja vaikka kisoihin mennessäni olin melko vakuuttunut, että tänään noustaan kakkosiin -ei vaihtoehtoja, niin olen päivään enemmän kuin tyytyväinen, vaikka nollan nollaa ei tehty, mutta kaukana se ei todellakaan ollut.

Ensimmäinen rata oli alun säpellystä lukuunottamatta niin ykköstenrata kuin rata vaan voi olla. Kahdessa käännöksessä käännyttiin mutkaputkissa ja kerran piti ihan ohjatakin hyppykuviolla käännös. Ainoa "hankala" oli se, etteivät esteet olleet täysin suorassa linjassa ja mitä mielenkiintoisempia variaatiota radalla näki ohjattavan.
Alussa piti ihan miettiä, kuinka koiraa ohjaa ja sillä kolmas este oli aivan toisella suunnalla kuin kaksi ensimmäistä ja kahden ensimmäisen esteen jälkeen vieressä oli putki ja kauempana suoraan tyrkyllä puomi.
Mutka hieman levahti ja koira jäi aavistuksen selän taakse ja näin vietettiin kauhun hetkiä, ettei perkeleeni nyt vain keksisi mitään tyhmää. Ei keksinyt ja näin ollen enää stressasin kontakteja radalla.
Aan kontaktit olivat täydelliset läpijuoksut, puomilla ylösmenon olisi voinut ottaa alempaakin, mutta alastulo oli upea. MUTTA sitten keinulle, jossa ahnehdin liikaa ja luotin ääneeni voimaan. Ei tehonnut ei ja nippanappa ennen kuin keinu oli maassa koira juoksi iloisesti läpi ja siitä virhe. Loppuradassa ei kummallisuuksia ollut. Koira sai luukutella itse kepeille ja kepeiltä aukeavan kolmen esteen ei-niin-suoran, minun lähinnä periaatteen takia leikkaillessa takana "varmistukseksi", ettei viimeistä estettä ohiteta. Epäilen, että näinköhän koira edes huomasi, missä minä menin.
Radalla tuntui, että koirasta ja erityisesti kartturista aivan varmasti löytyisi vielä yksi vaihe enemmän, mutta tiedä sitten.
Katsoin viimeisen koirakon suorituksen, upean aussien, joka tekikin nopeimman nollan, mutta hähäähähä, mepäs oltiinkin Paavon kanssa parikymmenystä nopeampia, eli kuinka ollakaan oltiin luukuteltu radan nopeinaika [-19.94]. Olin rataan siis kaikenkaikkiaan ihan tyytyväinen, mutta luulen, että ihan oikeutetusta hieman ottaa päähän se lentokeinu. No, ainakin tiedän, mitä treenamme pari seuraavaa viikkoa, ennen seuraavia kisoja.
Radan jälkeen mieltä kyllä kummasti jälleen lämmitty epäilevät kyselijät "Ja tääkö siis oli walesinspringerspanieli?", ne jotka tulivat päivittelemään huippusuoritusta [harmittavaa keinua ei tietty lasketa mukaan...] ja erityisesti yksi pariskunta, jotka eivät olleet millään uskoa, että sillä suorituksilla ei valitettavasti voittoa saada, vaikka olihan Paavo auttamatta paras.

Sitten toisella radalle. Ensimmäiset kolme estettä olivat ihan superit. Vekkaus meni nappiin ja koira teki niin pienet ja nopeat tiet kuin vain pystyi, mutta sitten pakka levisi. Saavuimme puomille. Mikäs siinä täydelliset juoksukontaktit ja nyt ylösmenolla kävivät kaikki tassut [minähän en siis tuijottele koiran kontakteja... ehen. keskityn tietty jo seuraaviin esteisiin...], mutta puomin jälkeisestä elämästä ei ole jälkipoville muuta kerrottavaa, kuin että luukuttelu jatkui. Yhdellekään esteelle Paavo ei mennyt, kun huomasi etten tullut perässä, mutta kun sain koiran takaisin oikealle kiertoradalle niin saavuimme keinulle. Niin nopea keinu kuin keinun oikeaoppisesti voi suorittaa, mutta ei hyvä. Keinulla pysähdytään. Otin keinun siis uusiksi ja siitä juostiin suorinta tietä maaliin. En tiedä oliko Paavo kerinnyt kaarrellessaan ja arpoessaan seuraavia esteitä käydö "kehänauhan" toisella puolella, vai hyllytinkö minä mahdollisen nollan, mutta me jatkamme hallittujen nollien jahtaamista.

Mutta koiran asenne ja fiilis radalle päästyään. Hyllyvä jellonani muuttuu, ei silminnähtävästi vaan sen tuntee kun asettelee koiraa lähtöön, kuinka jokainen viiksikarva on taajudella agility. Ja itse radalla. Se on yksinkertaisesti paras! Odottakaas vain, kyllä me täältä ykkösistä kivutaan ja vauhdilla ylöspäin!


Lyhyt kooste päivän tapahtumista. Ylivaloittunut pätkä on a-radan puoliväliä ja parempi versio on b-radan neljä ensimmäistä estettä.

On se vaan höppänä

Parin viikon tapahtumat lyhyesti.
Muotisana on kontaktit ja kepit. Se siitä, sitten eilisiin treeneihin.

Teema: erikoisesteet

Rata oli kuvioltaan semmoinen, että se voisi koska vain olla ykkösluokassa ratana. Ei mitään ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta ideana olikin suorittaa erikoisesteitä.

Ensiksi testailtiin ykköskakkos välissä, mites se koira liikkuu parhaiten niin, että kakkonen oli takaa kiertäen ja rengas oli sitten niin, että Paavon kanssa paras idea oli tehdä joko saksalainen tai japanilainen. Kyllä, me olemme Paavon kanssa hyvin kansainvälisiä.
Renkaalle piti tehdä random jaakotus siis 360 kiepsahdus, jotta koira hämääntyisi ja hyppäsi sekä kääntyi tiukasti. Ensimmäisellä kerralla jaakko jäi tekemättä ja Paavo hyppäsi väärän putken pään suulle. Ei liene vaikea arvata, mistä päästä koira putkeen meni?

Rengas oli siis ensimmäinen erikoinen. Putkelta oli muuri ja muurilta tiukka kurvi ja kamala kulma seuraavalle hypylle [hyppy väärinpäin tyrkyllä]. Tein muurin vaikeimmain kautta, eli rynnin ns. väärälle puolelle [kiirekiire ja kerran kolahti koiran pää jalkoihin, kun pikkuinen sinkosi putkesta ajateltua nopeammin] ja käänsin sylkkärillä tulevalle suoralle. Toimi muuten, mutta tosiaan itse muurin ohjaus meinasi mennä kiirehtimiseksi.
Kouluttajan pyynnöstä vaihdoin ohjauspuolta ja Paavo oli vakaasti päättänyt hypätä hypyn väärältä puolelta. Oli hauska nähdä silmäkulmasta, kuinka koira joko rynni röyhkesti jaloista läpi tai sitten aivot raksuttivat muurilla toista reittiä ja poika teki upeat tiet, jotta jalkani pystyi takaapäin ohittamaan.

Saatin homma pelaamaan ja sitten juostiin suoraa, mutkaputki ja pöytä. Onnistui joka hiivatin kerta, vaikkei pöytää olla otettu pieneen ikuisuuteen. Pöydältä pituudelle, jolta ikävä takaisinpäin kääntyminen aalle. Ja joku/jotkut saivat hämmästelemisen aihetta. Ainakin allekirjoittanut jäi katsomaan koiraa monttu auki, sillä koira suoritti ilman minkäänlaista käskyä täydelliset pysähtymiakontaktit ja odotti häntä heiluen jatko-ohjeita.
Mitä tästä opimme? Yrittäkää opettaa koiralle juoksarit, niin saatte itsenäiset pysähtymiset.

Ja sitten loppusuoralle. Neljän esteen sarjalle ja viides este sitten okseri. Paavo näytti muille esimerkkiä, kuinka sarja tulee oikeaoppisesti suorittaa= ei välilaukkoja vaan hyppy hypyn perään. Tätähän me toki ollaan treenattu ja jos koira on muutaman kerran hypännyt ilman väliaskeleita seitsemän metrin välinkin niin luulisi tuon neljän metrinkin onnistuvan. Ja okseri nyt oli vaan okseri. Koskaan ollutkaan mikään ongelma.

Ja voin sanoa, että vaikka muutamaa kohtaa hiottiin ja testattiin sitä meille parasta tapaa niin jäi huippuhyvä fiilis. Paavon asenne radalla on vaan niin loistava. Spanielin innokkuus ja lystikkyys yhdistettynä melkoiseen ärräpäiden heittelyasenteeseen tekee vaan hommasta mielekästä ja (nyt tiedän ampuvani omaan nilkkaan tämän kirjoittaessani) melko helppoakin. Paavo vaan osaa ja treenaajien [sekä sen toisen kentän treenajien] hymyistä päätellen, että vaikka siellä radalla nykyisin molemmat paiskii hommia tosissaan niin se hauskuus, joka välittyy muillekin, ei ole unohtunut matkan varrelle.

Tehtiin lopuksi riemuympyrä, mutta koska Paavo pääsi jo sarjalla fiilistelemään niin päätin riemastuttaa Elvistä ja juoksennella turistin kanssa ympyrää. Korvat lepatti ja koira hymyili. On se vaan höppänä, erästä bussissa matkustajaa lainaten.

Ei viisaampaa, ei kauniimpaa kuin tyytyä luottamaan

Koska näyttelyistä ei vaaleanpunaista nauhaa saatu niin ostimme Paavolle lohdutukseksi samanvärisen pannan, sekä uuden oranssin hienon ja toivottavasti kestävän vinkupallon


Nyt ne myrskyt ovat saapuneet Kuopioon, ja missäs muuallakaan myrskyä on hyvä viettää kuin agikentällä?
Kouluttajamme palasi, joten radanpätkien jälkeen oli aika palata teemoihin. Teema: keppikulmat.

Voisi kuvitella, että tästä tekstistä tulisi pelkkää purnausta, valitusta, ketutusta ja ties mitä. Ongelmanahan meillä on ollut koiran hitaat kepit.

Aloitettiin minusta vaikeimmalla keppien haulla, eli juoksusuoran jälkeen suorat kepit.
Ensimmäisellä yrityksellä päätin tehdä niin kuin kaikki muutkin: en kerrankin ohjannut koiraa kepeille vastakkaisella kädellä. Muurin jälkeen koira katsoi minua juuri ennen keppejä, että ethän sä nyt tänne ja bongasikin sitten jostain etäällä viistosti olevan putken ja suhahti sinne varsin vikkelästi.
Yritys numero kaksi. Nyt otettiin vastakkainen käsi, jonka käyttöä olen yrittänyt rajoittaa.
Onnistui ja uudelleen. Ja arvatkaas mitä!??!?!?!? Paavo ui! Sukelsi. Meni matalana ja varsin itsenäisesti! Homma taitaa olla siis tässäkin lelusta ja asenteesta kiinni, hassua, että vasta nyt löysin sopivan lelun hommaan.

Sama radan pätkä toistettiin peilikuvana. En nyt mitään pitkiä jaaritteluja jaksa, mutta sekä väärä, että oikea puoli meni loistavasti. Väärällä puolella itse varmistelin(tuin) hieman enemmän kuin toiselta puolelta, mutta homma meni niin hienosti, etten halunnut pilata fiilistä.

Toisenlainen pätkä sisältä sekä avoimen, että suljetun kulman. Onnistui. Aina. Ui. Sukelsi. Mikä otus!

Kepit ovat siis taas toistaiseksi hyvässä jamassa. Pitänee kuitenkin jatkaa näillä lyhyimmillä kepeillä leikin yhteydessä kepittämistä, jotta sama tatzi jatkuisi tulevaisuudessakin.

Ja kiroan sen lupauksen

Vuoden ensimmäiset ja todennäköisesti viimeiset näyttelyt ovat takana. Tuloksena EH ja koska muut kolme urosta saivat ERIn oli meidän tyydyttävän lopulta EH/4 sijaan.



Mutta, kaikkea sitä saa arvosteluissa lukea. Tuomarin mukaan Paavo kaipaisi LISÄÄ otsapengertä. Ehkä ensi kerralla en sitten viiltele pojan päätä niin saa sitä otsapengertä. Mutta niin, kyllähän sitä hieman lukiessa hymyilytti. En nimittäin ihan heti uskonut, että Paavolle kaivataan lisää päässä yhtään mitään (järkeä on toki kaivattu).
No tokihan sitä sitten valitettiin eturinnasta ja kyynärpäistä ja lopussa vielä karvapeitteestä. Karvasta sen verran, että vaikka näyttelyt olivat tulossa, en halunnut evätä Paavolta uimisen iloa, siitä siis turkki oli mitä mielenkiintoisemmassa kunnossa ja sitten vielä kun tällainen puskatrimmaaja on päässyt vauhtiin... annettiin vaan tasoitusta.

Oli kyllä hieman sellaiset näyttelyt että olisi voinut nämäkin pippalot jättää väliin. Meillehän ei koskaan osallistujanumeroita tullut, näyttelyremmi oli vähän hukassa ja muutenkin eilisiltana ei vaan ollut mitään fiilistä lähteä näyttelyihin. Ja näyttelypaikalla mittari näytti reilusti kolmenkympin paremmalle puolelle ja päivän kruunasi ainoiden aurinkolasieni hukkaaminen, kun ne hetkeksi otin pois päästä.



No mutta ainakin on yritetty täyttää lupaustani, että tuosta koirasta tehdään vielä valio. Näyttelyt eivät vaan ole se mun juttu, mutta ehkäkenties voisi loppusyksystä käydä pyörähtämässä jyväskylän näytelmissä. Ne tosin ovat sisänäyttelyt, tämän päivän kisat olivat sentään ulkona.

Arvostelun laitan paremmalla ajalla.

Sulla on ylitöitä ja pää on kipeä, kun riittää tekosyitä niin ei vaan lipeä

Kuinka siirtää pakollinen trimmaaminen vapaapäivänä?

1) Nuku pitkään. Puolilta päivin on sopiva herätä.
2) Eksy metsään "aamulenkillä"
3) Jos ruoka on jo valmista niin harjaa koira(t).
4) Katso leffa ruotsiksi tekstitettynä.
5) Metsästä jääkapista eilisen ruuan jämät.
6) Mene nettiin ja lueskele kivoja treeniblogeja
7) Ahdistu koirasi kepeistä
8) kirjoita pitkä romaani "mikä meni pieleen kepeissä"
9) Tee asialle jotain (tässä tapauksessa kehittele uusi lelu ja mene pihalle kepittelemään)
10) Seuraava tunti meneekin koiran kehumisessa ja hellimisessä, kun kepit sukellettiin joka kerta alusta loppuun.
11) Valmistaudu päivän treeneihin.
12) Treenit.

Treenit suunnittelin minä. No hampaankoloon tietty jäi joskus muinoin Varkauden kisaradat ja nehän sitten hieman soveltaen tehtiin.
Tulos: Puomin kontaktit molemmista päistä roiskittiin ilman jossittelun varaa. Kaikki muu onnistui, kepit mukaan lukien, mutta jumaliste puomin kanssa. Kun sitten kokeilin "Kssshhh" suhinaa ylösmenoille onnistui - joka kerta. Ehkä Paavo vain hämmentyi, että jäikö multa kieli hampaan väliin vai mikä oli, mutta tehosi. Alasmenot eivät onnistuneet niin loistokkaasti, sillä koira kyttäsi taskujani, jossa vastustamaton uusi lelu odotti onnistuneita suorituksia. No huomenna on sen verran lyhyt työpäivä, että jos vain kaupasta selviydyn riittävän vikkelästi niin lähden molempien poikien kanssa hieman puomittelemaan. Ja kepittelemään.

Elviskin pääsi tekemään rataa. Noh, ykkösten rata, mikä onnistuu Paavonkin kanssa. Pitääkö enemmän valaista? Voin antaa vihjeen. Miksei me enää saada kisata ykkösten radoilla Ellun kanssa?

13) Katso telkkaria.
14) käytä koirat palauttavalla lenkillä.
15) Tule nettiin kehuskelemaan koiria.
16) Suihkun kautta nukkumaan.

Heikkoudet on myös teillä, vaan eipä ole meillä

Todih. Ei hirveästi ole intoa käydä ylimääräisiä treenejä heittämässä tässä helteessä Saviskalla, vaikka halu olisi kova. Paavo viettää nyt siis kesälomaa.

Maanantaina kuitenkin eksyttiin taas treeneihin. Variaatio Oreniuksen sunnuntain valmennuksesta [siitä, missä siis itse olin]. Välit olivat vähän eri ja nyt ei ollut edes puomia oikealla paikalla ja se minulle vaikein "prkl nyt muuten teen ne kaikki kiepautukset, jotka haluan" oli jätetty pois = rata loppui kohdan aloituskohtaan.

Ei siis mitään vaikeaa, Paavo oli ihan super ja sain olla kyllä niin polleana herran putkihakuisuuteen alussa. Mieletön meno sekuntteja tuhlailematta. Kun rata oli kerran kaksi juostu läpi, tein keppejä yksittäisenä. Alkoi löytyä kadoksissa ollutta uiskentelua.

Huomasin myös treeneissä, että seuralle oli tullut uusia esteitä: kevyempi puomi, aa ja vinokepit. Miksi ne vasta nyt hommaavat vinot, kun koirani periaatteessa osaisi jo kepit? Miksei jo talvella? No, ehkä keksin vinoillekin jotain käyttöä, tai sitten en.

Meiltä odotetaan ihmeitä ainoastaan - vain ois saan jos ois sankari kuollessaan

Hengissä ollaan, vaikka epämääräinen hetki tässä on kerinnyt vierähtää edellisestä postauksesta.
Käytiin viime viikolla Paavon kanssa isän luona ja vierailtiin molemmilla mökeillä. Paavo oli onnesta soikeana, kun herran kanssa länträsin kokopäivän vedessä. Hassu otus.
Mökkeilyn kuitenkin keskeytti viralliset kesätyöt. Alkukesästä olin sukulaisen vaateliikkellä nyt pyörittelen asuntomessuilla jäätelöpalloja. Kyllä, niitä ylihinnoiteltuja ja aivan liian pieniä tuurilla pallon muotoisia nopeasti sulavia palloja ei gluteenittomilla tötteröillä.
Pikku hiljaa on alkanut oman fyysisen kunnon rajat tulla selväksi.
Koiran kanssa aamulenkki, _hyvin vanhalla_ [aito ruosteinen vaihteeton retropyörä] ja erittäin painavalla pyörällä mäkistä ja kivistä maastoa töihin. Reilu kahdeksan tuntia seisomista kiskassa [ja tänäänkin kuusi tuntia putkeen pelkkää pallojen pyörittämistä -mistä niitä ihmisiä oikeen sikiää?], takaisin pyörällä paahtavassa kuumudessa, pyörämatkan aikana uimaan, koira päivälenkille, fudistreenit/agitreenit, iltalenkki, joka yleensä hölkätään. Näin neljäntenä päivänä sitä kaipaisi yhden sängyllä löhöämispäivän.

No joo, kyllä mä olen yrittänyt pitää Paavon mielen vireänä. Aamulenkin aikana, jos eksytään koirapuistoon [yksin] kierrellään puita ja leikitään piilosta. Päivälenkit tehdään joko metsässä tai suunnataan kentälle hieman "tokoamaan" -> siis riehumaan vetolelun kanssa, jotta saisin minäkin sitä iloista asennetta myös pilkunviilaamiseen.

Tänään oltiin agitreeneissä.
Tehtiin joku hypäri maaningankisoista. Kuulemma aika moni hyllyttänyt radan. No juu eihän radasta täysin samaa saatu useamman minuutin pohdinnoillakaan, mutta siis hieman sinnepäin. Ja nollalla maaliin. Ja toisenkin kerran.
Ja jottei ihan pilvilinnoissa leijailtaisiin niin pari kertaa alussa käänsin kroppani koiran ollessa esteen päällä ja kuului vain kolinaa, kun rima lensi maahan. Niin ja kerran taisi suorille kepeillä olla aivan liian kova vauhti ja koira löi päänsä kovaan keppiin ja rytmihän siinä katosi.
Lopussa tehtiin myös rata väärinpäin. Huomattavasti haastavampi kuin toiseen suuntaan, mutta parilla onnistuneella kierroksella maaliin. Mahtava menijä!
VAIKKA Paavo lopussa, kun ehkä kuudetta kertaa olimme radalla, äkkäsi uuden koiran. Arvatkaa mitä tapahtui? Kyllä, ja arvatkaa kenen suusta lenteli ärräpäitä?

Elmarikin pääsi radalle ja noh...
a) Elvis karkasi lähdössä
b) Juoksi korvat lukossa karkaamisen jälkeen neljän esteen ei niin suoran ja säntäsi juuri siihen putkenpäähän, johon kisoissa monen suoritus oli hyllytetty. (minä edelleen ensimmäisen esteen kohdalla)
c)tämän jälkeen väärä pää oli muistissa.
d)Kun oltiin neuvoteltu täytyykö minun "tässä"-käskyä kuunnella niin herra sitten päätti olla täydellinen pieni Ellu ja haki sitten renkaan ihan utopistisesta kulmasta, sillä ylikorostuneesti niin ohjasin.
e) Lopulta löydettiin yhteinen sävel ja lopputuloksen saa kaikki arvata. Hieno otus, kun alkuhösääminen on saatu karistettua.

Makuasia, sanoi musti kun palloa potki

Hiljaiseloa blogissa.

Keskiviikkona auto kohti jonnekin päin Etelää määränpäänä springerileiri, jossa toimin epämääräisenä agilitykouluttajana.
Viime vuonna satoi ja sitten paistoi lähes sopivasti aurinko. Tänä vuonna paistoi vain aurinko ja sunnuntaina varjossa lämpöjä parhaimmillaan kolmenkympin puolin ja toisin. Vaikka toki lämmintä saa kesäisin olla, voisiko näille helteille olla joku rajakin? Joku semmoinen koiran oltava lämpötila?



No juu. Kun minä olin torstaina pitänyt alkeisjatkoryhmäni, jossa piti ihan hetki miettiä tosissaan, että jos minä sanon "Tämä tässä on aita", niin eikö se muka ole selvä merkki, että sitä me nyt vähän hypittäisiin luoksetulona? Muutenkin oppini olivat kyllä niin jäätäviä, että varmasti jäi paljon käteen vajavaisesta tunnista.
Lähdin Beritin tokokoulutukseen. Ja jälleen mainitsin ongelmaksi seuraamisen. Pitäisi varmaan hetki ihan vaan nollata se liike Tehdä vaikka ylempien luokkien “rentoja liikkeitä” ja jättää seuraaminen muhimaan pienen spanielin paksuun kalloon. No okei, me jatkekaan niitä leikkiseuraamisia, mitä aloiteltiin jo talvella ja nyt Berit vielä lisäsi leikkiin haastettakin.





Perjantaiaamu kului Timo Rannikon opissa. Rannikon koulutuksia lisää jookosta? Käytiin kolmenkymmenen esteen rata perusteellisesti läpi yhdessä ja sitten mentiin. Pohja oli kamala. Ensimmäisen kerran, kun rata oli suoritettu pariin otteeseen läpi ja menimme hörppimään koiran kanssa vähän juomista, kysyttiin minulta, miltä kumirouhepohja tuntui. Melkoista tarpomista etten sanoisi. Ei kuulemma ihmetelty. Joissakin kaarroksissa oli kuulemma näyttänyt siltä, kuin olisin ollut polviani myöten [en siis korviani myöten nesteessä tai polviani myöten siinä itsessään vaan] rouheessa. No juu. Onneksi sukkasillaan vipeltäessä pääsi sen verran lujaa, ettei rouheessa kahlaaminen vaikuttanut nopeuteen mitenkään ratkaisevasti.
Paavo oli ihan tykki, vaikka onnekseni myös koirassa alkoi näkyä lievää hapottamista, kun neljättä kertaa mennään rataa alusta loppuun asti radan viimeisellä putkisuoralla. Siinä vaiheessa olin minäkin, että en tasan juokse metriäkään enempää kuin on pakko.
Rannikolta saatiin hyvä leikkiniksi, kuinka saan Paavoa paremmin siihen vierellä. Näin vekeistäkin tulisi huomattavasti terävämpiä, kun nyt ne vähän meinaa mennä liioitelluiksi sekä ohjaajalta, että koiralta.



Lauantaina kävin kuuntelemassa luentoa koiran lihashuollosta. Jonkin verran on aiheesta jo entuudesta tietoa. Vähän pakko huoltaa koiraa, ihan vain jo siksi että päästään parhaisiin mahdollisiin tuloksiin agiradalla.
Olen ollut näin kesällä vähän sitä mieltä, että koiralla on pakko olla lihaksissa jumia. Myönnän, että kuumina treenipäivinä ei vain tule lämmiteltyä eikä jäähdyteltyä yhtä tehokkaasti kuin talvella ja palauttavat lenkit ovat muisto vain. Hetken tuijoteltua ja arvioitua muiden koiria ja kuunneltua vähän rajumpiakin totuuksia koirista, hieman mietin haluanko sittenkään kuulla, onko koiralleni valittu oikea laji ja millaisessa kunnossa herra oli.
Ensimmäinen toteamus: Taidatte harrastaa agilitya?
Myönnän, että agi SM-paitani saattoi helpottaa arvion tekemistä, vaikka kiltisti harrastus oli kuulemma selvinnyt koiran lihaksisuuden takia. Siis minkä lihasten? Olisivatpa nähneet Paavon talvella.
Laitoin Paavon seisomaan. Kuinka ollakaan vikaa löytyi vain etuosasta. Koska rintakaari on lättänä on paksureitisellä otuksellani ulkonevat kainalot. Yksi osio siis ohi lähes loistavin arvioin.
Laitettiin koira kävelemään. Itse en liikkeitä nähnyt, mutta jokaisella siihen mennessä kävellyt springeri oli peitsannut tai ainakin välillä peitsannut. Ei meidän Paavo. Paavo päätti yllättää minut ja kävellä “terveesti”. Ohhoh, sehän siis osaa kävellä!
Sitten ravia. Ravi paljastaa koiran rakenteen, niin myös lihaskunnon. No eripari taka- ja etupään ansiosta kuului kysymys “Kumpi takapää kulkee edessä?” Toisin sanoen, kulkeeko koira suorassa. Ei kulje ei. Liikkeet toimivat ainoastaan jos ja kun koira liikkuu kahdella uralla. Mutta kehuja tuli, kun kieli maassa ravaileva koirani liikkui kuin jellona. Paavon liikkuvista lavoista [ja tätä olen pitänyt itsestään selvyytenä Paavon rakenteessa] kuulemma huomasi, että selkä ja etuosa tuskin kovin huonossa kunnossa olivat.
Rakenne lyhyesti: Paavolla oli juuri niin hyvä rakenne lihaksistoa ajatellen kuin agilityssa tuon rotuisella saattoi olla ja ehkäkenties pientä kireyttä löytyi lapojen etuosasta. No joo, päätin varata taas piakkoin ihan kunnon hieronnan pienelle jellonalle pitkästä aikaa. Elviskin äidin sanojen mukaan pääsee piakkoin hierottavaksi, sillä siinä vasta juminen koira. Näin ainakin luulen. Ainakin se peitsaa mielellään. Muuten en kyllä oppieni mukaan siitä mitään löydä, mutta minun käsitys on, että jos koira ei ole sillä liikunnalla, mitä Paavo ja Elviskin parhaimmillaan joskus vuonna nakki ovat olleet, niin niiden on pakko olla lihaksettomia ja jumisia.


Huomatkaa, etten ole itse pysäyttänyt Elvistä kontakteille moneen vuoteen



Elvis taas pääsi leirillä jäljestämään kaksikin jälkeä. Elmari vain osaa. Yllätyksekseni, kun äidille taas aloin kokeista jotain mussuttaa, vastaanotto oli myönteinen! Ehkä herra nähdään kuin nähdään syksyllä kokeissa.
Elvis pääsi myös hieman agittaa. Minun kanssa lähinnä miniesteillä juoksusuoria ja kontakteja, mutta lauantaina Elvis pääsi hetkeksi lainaohjaajan käsittelyyn. Tai oikeastaan Sanna sai Elviksestä lainakoiran Tero Strömbergin valmennuksen loppuun. Radalla tapaaminen oli parin ensimmäinen kohtaaminen, mutta kun Elvikselle hieman vilauttaa lihapullia niin ongelmia tuskin tulee. Parilla meni todella hyvin pikainen agilityosio ja sitä sai itsekin pitkästä aikaa ihailla ulkopuolisena Elviksen teitä ja käännöksiä hypyillä.
Elvis tutustui myös fribeen ja äidin sanojen mukaan jatkaa tutustumista. Ties vaikka löytävät vielä yhteyden ja viettävät oikein hauskoja hetkiä vielä pitkään.






Samalla kun leiri loppui, kaasuteltiin äidin kanssa pikapikaa kotia ja nyt loppui sitten fudiskin. Neljä vuotta taas odotusta. Noh siihen väliin kenties tulee mahtumaan lauman lisäys ja nimi on valittu huippufutaajan mukaan, ehkä. Olen nimen kanssa kahden vaiheilla.

Puhu mitä puhut mut juoksemista älä lopeta

(vaikka suunta puuttuu)

Voisin laittaa koko kappaleen sanat tähän, mutta tuo kohta nyt on päällimmäisenä mielessäni.

Eilen käytiin Paavon kanssa vartti puomittelemassa. Väliin mahtui yksi kerta täyspitkät kepit, mutta muuten juostiin vaan puomia. Tein alastuloille kompromissin, katsotaan millaiset fiaskot saan kontakteista, tai oikeastaan vain puomin kontaktista, kyhättyä.
Huomasin kuitenkin, että Paavolla ihan oikeasti on vauhtia sillä kamalalla juoksuesteellä. Puomi oli keskellä kenttää ja me otettiin Paavon kanssa juoksukisa kentän päästä päähän. Arvaatkas kuka hävisi joka kerta, vaikka pinkoi sen, mitä töppösistä pääsi?

Treenien jälkeen ihasteltiin rannalla auringonlaskua. Tai no Paavon huomio oli kokonaan vedessä ja siinä polskimisessa ja harmittelin ties kuinka monennetta kertaa, kun ei kamera ole koskaan mukana silloin kuin pitäisi. Ehkä ensi kerralla.

Tänään oli maanantaitreenit. 20 esteen rata, hellettä ~30c ja treenaajia kaksi. Minulla mukana kaksi koiraa, jotka molemmat pääsivät radalle.
Ja hyvin meni, vaikka ohjaajalla välillä pasmat ihan sekaisin "Ai niin se jaakotus... mutta kun!"
Elmari oli luonnollisesti ihan tykki. Kouluttajamme totesikin, kun Elviksen kanssa olimme Paavon jälkeen osuutemme tehneet "Teistä näkee, että olette Elviksen kanssa treenanneet paljon jaakotuksia..." Kyllähän me. Ehkä kerran, tai kaksi.
Elvishän on siitä mitä mainoin tapaus, että sen kanssa ei tarvitse treenata. Koira ohjautuu juuri sinne minne ohjataan, vaikka ilman treeniä. Toki treenaamisella saadaan ohjaajalta se pieni epävarmuus karsittua ja hommasta vieläkin sujuvampaa, mutta Elvis vaan osaa. Elvis on hieno. Hyytyy vaan vähän helposti.

Paavokin ihan vaan muuten vaan oli hieno. Rähinää kuului, mutta ohjaaja pisti paremmaksi ja lopulta voitti huutokilpailun. Rata alkoi luonnistua, kun molemmat saimme keskittymisrauhan.

Treenin lopuksi pidimme lähes perinteisen turinapalaverin, jossa kouluttajamme ylpeänä totesi, että hupun kisoissa entisen seuran jäsenet(kin) olivat joillekin seuralaisillemme päivitelleet Paavon ja minun edistystä. Se ei siis ole harhakuvitelmaa. Edistyminen meinaan.

Metsän taa käy päivä tää

Punkkien vallankumous! Voin sanoa, että nyt olen nähnyt elävänä painajaiseni, sillä äsken tulimme poikien kanssa iltalenkiltä. Katsoin jo lenkillä, että jopas on Elluun tarttunut _paljon_ punkkeja ja nypin niitä jo loppumatkasta pois koirasta. Punkkipannathan ovat siis edelleen hukassa ja niin kauan kuin ne nyt ovat hukassa niin minä en koiria puskissa lenkitä. Sen päätin äsken.
Nimittäin, valehtelematta jouduin vielä kotona nyppimään Elviksesta reilu parikymmentä punkkia pois ja epäilen, että hyvästä yrityksestä huolimatta [pesin ja harjasin ja yritin ronkkia turkin läpikotaisin] jossain turkin uumenissa pesii liuta punkkeja. Jostain syystä koirat saivat porttikiellon huoneeseeni.

Hiljaiseloa ollaan vietelty treenirintamalla. Elviksen kanssa opetellaan seisomaan jumppapallon päällä ja koirasta on jo mahdottoman jännään kiertää palloa etutassut pallon päällä. Paavosta moinen touhu on ajanhaaskausta. Koko pallo on Paavosta oikein turha, eihän se edes mahdu pikkuisen suureen kitaan!

Lisäksi pystytin äidin takapihalle neljä keppiä, tarkoitus lisätä tässä kohta kuusi ja vaikka kahdeksan keppiä. Keppejä ollaan siis veivattu pitkin viikkoja ja pojista kyseinen este osaa olla mahdottoman hauska leikki.

Lisäksi ollaan otettu tunnaria. Tosin vain muutamalla palikalla, mutta ovatpahan pojat saaneet käyttää nenäänsä ja noutaa= Elvis menee onnesta sekaisin.
Paavon iloksi ollaan kierretty myös jakkaraa. Hauskaa ja helppoa leikkiä, nykyisin Paavo menee aina oikealta puolelta jakkaran vaikka ohjaisin samasta paikasta eri puolille. Olen minäkin siis oppinut jotain. :D

Näillä jatketaan. Maanantaina olisi treenit, sitä ennen inssi ja varokaa vain kaikki leiriläiset, äidin mukaan minun pitäisi ajaa leirille. Eli keskiviikkoiltana kaikki liikenteessä olijat olkaahan sielläpäin Suomea erityisen valppaina ja varuillanne!

Sometimes I think I've lost my mind

Kauan kauan sitten minut haastettiin kirjoittamaan 100 faktaa sotureista. Tässäpä sitten meidän lauma pähkinänkuoressa.




1. Perheelläni on aina ollut koiria. Ennen nykyistä laumaani, meillä on ollut ajokoiria ja karhukoiria.
2. Rakkauteni karhukoiriin ei ole hiipunut viimeisimmästä karhukoirasta luopumisenkaan jälkeen. Päinvastoin, olen entistä ihastuneempi mustavalkoiseen juroon nallekarhuun.
3. Ja hyvin usein mietin illan pimeimpinä hetkinä, mitä Arskalle, viimeiselle karhukoiralle, kuuluu.
4. Ensimmäinen walesi tuli sattumusten kautta, Perheemme oli pitkään miettinyt koiraa, joka olisi erityisesti tarkoitettu minulle. Eppu rikkoi farkkuni, söi hiuksiani ja iski lukemattomia kertoja terävät hampaansa käteeni, mutta silti Epun takia meille saapui Elvis.
5. Elviksen nimi oli jo päätetty kauan ennen kuin oli tiedossa edes koiran rotua. Tai tuleeko sitä koiraa alkaneen milleeniumin aikana vai ei.
6. Omaa koiraa aloin haaveilla kahdeksanvuotiaasta. Tuolloin näin Savon erämessuilla agilitysta esittelyn. Ja sille tielle olen jäänyt.
7. Vuosien varrella kaikki muu on yksi toisensa jälkeen tippunut harrastusluettelostani. Näin jälkeenpäin ehkä hieman kadunkin joidenkin harrastusten lopettamista, mutta minkäs teet, aika ei riitä kaikkeen.
8. Mutta koirien ansiosta olen löytänyt uusia harrastuskia.
9. Paavon kanssa pään hakkaaminen seinään on ehdoton suosikki harrastukseni.
10. Ja Elviksen kanssa olen harjoittanut nopeita käden liikkeitä, kuinka säilytät kätesi antaessasi lihapullaa ahneelle walesille.
11. Ottaessani toista walesia, luulin yhteiselon olevan helpompaa pikkuisen kanssa.
12. Elvishän oli pentuna oikea enkeli.
13. Ellu oli heti sisäsiisti
14. Oppi asiat parin toiston jälkeen.
15. Ei tehnyt koskaan mitään pahaa.
16. Ehkä muutamat vahinkopissat, mutta muuten.
17. En muista kertaakaan Elviksen testailevan hampaitaan tai hyppivän pöydille.
18. Toista se oli Paavon kanssa.
19. Kun silmä välttää Paavo hyppii edelleenkin pöydille.
20. Koko perhe oli hysteerinen, kun talossa oli liian hiljaista Paavon tullessa taloon.
21. Ja Paavon sisäsiisteys on edelleenkin vieraissa taloissa vastustamattomien hajujen äärellä hieman kyseenalaista.
22. myös Paavon sytytys temppujen opetteluun on kyseenalaista.
23. Mutta kun Paavon kanssa ollaan samalla taajuudella…
24. Olen pohtinut kaikki nämä 3 ja ½ vuotta kuinka kaksi sukulaiskoiraa voivat olla noin erilaisia.
25. Nuo kaksi ovat kuin yö ja päivä.



26. Voin sanoa, että Elvis oli ensimmäiseksi omaksi koiraksi juuri oikea tapaus.
27. Täydellinen.
28. Opettanut paljon.
29. Itkettykin ollaan.
30. Erityisesti silloin, kun varmistui, että Elviksellä on kivesvika.
31. Näin jälkeenpäin ajatellen, olen lähinnä vain tyytyväinen kivesvikaisuudesta.
32. En ole koskaan pitänyt näyttelyistä ja kerran turistiluokassa ollessaan Elviskin teki selväksi, ettei hymyilevillä brittisedillä ole asiaa Elviksen luokse.
33. Sen jälkeen en ole käyttänyt Ellua edes mätsereissä, kuten herran nuoruusvuosina tuli parit koluttua.
34. Sen sijaan ollaan käytetty kaikki raha ja tarmo agilityyn.
35. Jos Elvis ei kisoissa säännöllisin väliajoin haistattelisi minulle pitkiä niin voisin kuvata Ellua täydelliseksi [ainakin ensimmäiseksi koiraksi].
36. Meillä on yhteys siellä radalla.
37. Tutustuttiin yhdessä lajiin.
38. Se koiran palo treeneissä.
39. Ne onnistumiset.
40. Elviksessä on radalla vain sitä jotain.



41. Toinen ison itkun paikka on ollut Kuopioon muuttaessani. Pojan jättäminen äidille oli kova paikka.
42. Meillä oli Elviksen kanssa yhteys.
43. Ja niinä harvoina kahdenkeskisinä aikoina olen haikeana muistellut meidän yhteistaipaleemme alkua. Elämää ilman Paavoa, elämää ilman välimatkaa.
44. Mutta niistä yhteisistä hetkistä osaa nauttia nykyisin yhä enemmän
45. Ja nykyisin äiti ja Elvis ovat löytäneet toisensa.
46. Ja meillä on Elviksen kanssa kahdestaan keskinäinen side yhäkin olemassa.
47. Ja nykyisinhän Elvis asuu melkein naapurissa.
48. Elviksellä on aina ollut ilmiömäinen nenä-
49. Tähän perustuu minun käsitykseni siitä, että kaikki koirat ovat luontaisia jäljestäjiä, enkä voi ymmärtää, miten jotkut joutuvat treenaamaan jäljestämistä.
50. Elviksen ominaisuuksiin kuuluu myös helposti lihoaminen. Erityisesti äidin kanssa asuessa.
51. Tälläkin hetkellä herra on laihiksella ja äiti kuntokuurilla yhdessä Ellun kanssa.



52. Elviksen lempiliike on nouto
53. Pitäisi varmaan olla hieman pettynyt asiasta, sillä iskä tuota noutoa Ellun kanssa pentuna otti paljon. Ainoa asia, mitä minä en joutunut yksin opettamaan koiralle.
54. Kun Elvis meille tuli, tai sitä suunniteltiin, minulle tehtiin alusta asti selväksi, että minä hoidan pääsääntöisesti koiran.
55. Isä käyttäisi Ellua metsällä ja äiti lenkkeilisi.
56. Suomennettuna tämä tarkoitti sitä, että äiti teki aamulenkit ja isä lainaili minulle innoissaan kirjastosta spanielin metsästyskoulutuskirjoja.
57. Olen aina hämmästellyt aikuisten logiikkaa siitä, että jos koira tottelee vain minua, minun pitää kouluttaa koiraa lisää. Jos koira toimii vieraiden seurassa, “siitä näkee, kuka sitä on kouluttanut” ja ihailevat katseet ovat aina osoitettu äidille.
58. Elviksen ottamisen jälkeen olenkin huomannut aivan uusia puolia perheestäni. Tai no, isähän oli aivan myyty Ellulle. Kun isä soitti työmatkalta, pyysi hän Elvistä puhelimeen, minulle lähetettiin vain terkkuja. Äidin kanssa, nimenomaan tämän koulutussysteemin takia, olemme riidelleet enemmän ja enemmän.
59. Valitettavasti luonteeseeni kuuluu, että jos kerta jokin on minun ansiotani niin kunnia siitä pitäisi myös kuulua minulle. Jos raadan jonkin asian eteen ja homma ei muilta sujukaan ja kaikki roska skipataan niskaani niin joku asiasta saa kuulla. Tässä tapauksessa äiti.



60. Sitten laumamme toinen punavalkoinen otus. On ansainnut lisänimensä perkele.
61. Paavon takiahan itkin jo ennen kuin minulla koko pentua oli.
62. Ja olen monesti sen jälkeenkin. Etenkin agilityssa kyyneleiltä ei ole säästytty.
63. Olen manannut tuon koiran sinne jonnekin hyvin monesti.
64. Mutta koskaan en ole halunnut vakavissani tuosta piskistä luopua. Koskaan.
65. Vaikka oikea maanvaivahan tuo koira on alusta asti ollut.
66. Mutta on Paavollakin ollut kovaa.
67. Paavo saapui perheeseemme juuri silloin, kun meillä alkoi tapahtua.
68. Vikaa on siis omistajassakin.
69. Mutta liekö kaikella tarkoituksensa? Nykyisin Paavo Perkeleestä on kehittynyt melkoinen sydänten murskaaja, jolla olisi ottajia, jos joskus herraan kettuuntuisin todella.
70. Nykyisin Paavo on varjoni.
71. Ja Kuopiossa ollessamme olemme alkaneet opetella toistemme tavoille. Päässeet toistemme sisälle ja löytäneet “sen jonkin”.




72. Toivoin nopeaa walesia. Sen sain, ainakin osittain. Sen kanssa on nyt elettävä.
73. Kuuliaisesta, yhteistyöhaluisesta ja helposti palkattavasta koirasta en maininnut sanallakaan toivomuslistallani. Asiat on pitänyt itse opetella.
74. Paavon kanssa kaikki on aloitettu noin tuhat kertaa uudelleen ja uudelleen. Tämä on kasvattanut ainakin allekirjoittaneet pinnaa ja kunnioitusta koko hemmetin eloa kohtaa.
75. Mutta kärsivällisyys palkitaan. Kuten jo edellä sanottua Paavo on nykyisin oikea herrasmies ja täydellinen kaveri ja voisin sanoa, että elämä ilman Paavoa on teeskentelyä.
76. Paavo on siis salaa ja vähemmän salaa opettanut minulle jo pelkästään elämästä aivan uusia asioista ja juuri niiden vuodatettujen kyyneleiden, illan pimeimpien hetkien pohdintojen takia ja uudelleen yrittämisten ansiosta, tuosta koirasta on tullut tärkeä osa elämääni.
77. Vaikka Paavolla edelleen on on/off-näppäimessä kosketushäiriö, on Paavo nykyisin täydellinen. Huolestuttavan tärkeä.



78. Agilityn lisäksi kolutaan näyttely tai kaksi vuodessa.
79. Erityisesti brittisedät ja -tädit tykkäävät Paavosta.
80. Jäljestettykin ollaan ihan pikkaisen. Myös Paavo omaa tarkan nenän. Isoveikka varmaan opetti.
81. Uiminen on Paavon rakkaus. Vedessä voisi porskutella vaikka koko päivän, kunhan joku jaksaisi menoa vain katsoa.
82. Paavo on kiltteine käytöstapoineen vähän ressukka. Se pitää syleilystä ja sylistä olemisesta, mutta jos toinen koira tahtoo myös huomiota, jää Paavo kiltisti taka-alalle. Pohdinkin usein, mahtaisiko Paavo lapasen luonteensa takia selvitä susilaumassa hengissä? Paavo on liian kiltti.
83. Tuli myös mieleeni, että Paavon rakkaus uimisen ja agilityssa juoksusuorien lisäksi on ehdottomasti sauna.
84. Herran poissaaminen saunasta on toisinaan oma operaationsa [silmiin tuijottamista ja vaativa “kipitä” käsky tehoavat nykyisin hyvin]



85. Siinä missä Elvis muistuttaa minua [paria mummelia lainatakseni] söpöine kiharoineen, Paavo muistuttaa minua lapsiin suhtautumisella.
86. Kumpikaan meistä ei pidä lapsista. Lapset eivät vain tunnu tätä tajuavan.
87. Paavo myös tykkää reagoida epävarmoihin asioihin haukkumalla ja uhmaamalla pelkoa leikkimällä kovaa jätkää. Ilmeisesti Paavo on lukenut jostain “sellainen koira kuin omistaja” lausahduksen.
88. Tämä tuo oman extransa metsälenkeillä, jos puskasta pöllähtää ihminen. Hampaat irvessä melko vakuuttavasti haukkuva spanieli on aiheuttanut ylimääräisiä sydämen lyöntejä muutamille onnettomille.
89. Onneksi Paavo on sen verran nössö, että tarvitsee uhmaamiseen minun tuen ja luvan ja tilanne alkusäikähdyksen jälkeen on kontrollissa, kun koira tulee kutsusta jalkoihini suojaan. Pidän enemmän Elviksen reaktiosta, joka tutkii vaaroja minun jalkojeni takaa alusta asti ja luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, se tapahtuu ensimmäisenä minulle tai, että minä hoidan tilanteen. Toki Paavokin alku-uhmaamisen jälkeen luottaa liikuttavan varmasti siihen, että mamma handlaa nämä asiat.
90. Olematon keskittymiskyky on myös asia, mikä yhdistää minut waleseihin.
91. Paavosta löytyy myös kaksi puolta. Kun ei tapahdu mitään, silloin ei myös tapahdu mitään. Ei kannata edes yrittää laittaa asioita tapahtumaan. Ja kun tapahtuu niin sitten asiat tehdään täysillä loppuun asti. Voisin allekirjoittaa tämän piirteen myös itsestäni.
92. Kun nyt pääsin itsestäni kertomisen makuun niin jatkettakoot loput faktat sillä linjalla.
93. Muutin lukion perässä Kuopioon ja syksyllä aloitan abivuoteni.
94. Voisin sanoa, että olen laiska. Ne, jotka ovat asuneet kanssani samassa taloudessa voivat varmasti vahvistaa tämän asian, mutta ne, jotka kyselevät tekemisiäni ymmärtävät, ettei aikani riitä mihinkään turhan päiväisiin imuroimisiin.
95. Koirien lisäksi elämäni täyttää jalkapallo.
96. Tosin “vain” harrastusjoukkue, mutta jalista kuin jalista. Kuinka kukaan voi väittää jalista tylsäksi lajiksi?
97. Olen suorittamassa autokoulua. Inssi olisi viikon päästä omg.
98. Itsestä kertominen ilman kysymyksiä on yllättävän haastavaa.
99. Näin kesäisin vihaan punkkeja, syksyisin hirvikärpäsiä.
100. Parhaat kokemukseni olen jakanut sotureitteni kanssa ka siksipä juuri he ovat sotureista parhaimmat!

Ja vill ha allt

Viikonloppu vietettiin jälleen nopean pohdinnan tuotoksena etelässä. Aika kului siis suomen huippuja tuijotellessa, valitettavasti huippusuoritukset jäivät vähäisiksi.
Kovasti tosin kummastelen ihmisten mielipiteitä radoista, joilla huiput hyllyttivät tai vähintäänkin onnistuivat tiputtelemaan rimoja. Tällaisia ratoja ei kuulemma saisi olla. Miksi? Kuten joku jossain kommointikin voitto otetaan ei sitä anneta, olipa kuinka menestynyt tahansa. Jokaiselle radalle lähtiessä ne lähtökohdat kun ovat kuitenkin samat, joten kaikilla radoilla olisi onnistuttava, ei siinä vaiheessa aiempaa menestystä tuijoteta. Jokaisella radalla kuitenkin nähtiin puhtaita ratoja tai hyvin lähellä olevia nollia. Rima tai kontakti sinne tänne, kuka niitä laskee? Eli kaikki radat olivat mentävissä. Aina ei vaan voi onnistua, ei edes joka kerta. Omasta mielestäni radat olivat hauskoja ja haluaisin kovasti niitä itsekin kokeilla. Maksien joukkueradan alkupuoliskoa tulikin pienillä muutoksilla kokeiltua ja eipä tuo nyt niin kovinkaan paljoa harmaita hiuksia tuottanut. Toki kisatilanne on hieman eri, mutta kuitenkin. Rata oli mentävissä jopa reilu parikymmentä ykkösten rataa hyllyttäneellä koirakolla, joten voinen ihan aiheesta todeta, ettei se ihan niiiin vaikea ja umpimähkäinen rata [ainakaan 13 esimmäistä estettä] ollut kuin kisapaikalla ja keskustelufoorumeilla väitetään.

Viikonloppu oli kuitenkin oikein mukava ja hauska auringon kärventämää naamaa ja auringonpistosta lukuunottamatta.
Maanantaina kävimme tosiaan Jannin ja otusten kanssa hieman väsäilemässä agilitya ja pieneltä mieheltä sekä kartturilta oli paras puhti ihan hukassa. Saatiin aikaan kuitenkin loistavia suorituksia, vähän hitaammanlaisia mutta puhtaita.
Viikonlopun aikana myös hieman Paavon kanssa tokoiltiin. Seurailtiin askel tai pari ja treenattiin seuraamisen käännöksiä. Alkaa onnistua joka kerta, ilman että katse hiipuu jonnekin kaukaisuuteen...
Toisella kerralla sitten lainasin Jannilta näyttelyhihnaa ja otettiin pitkästä aikaa Paavon kanssa hieman näyttelyjuttuja. Tai noh, lähinnä todettiin, että näyttelyremmi kaulassakin voi pitää hauskaa. En sitten tiedä, mikä siinä hommassa oli näyttelyharjoittelua. Palkka tuli kun koira ravasi, mutta eipä siitäkään tosin moitteita saanut, vaikka vähän mönki maassa tai laukkaili haukkuen kieli pitkällä vieressäni.

Tänään poikien kanssa vietettiin kesäinen metsälenkki metsässä. Pojat tosin joutuivat hetken vapauden huuman jälkeen takaisin remmiin, kun näin puskissa jotain epämääräistä luikertelevaa liikettä. Kyyt pysykööt poissa meidän alueilta, kuten ovat tähänkin asti pysyneet.
Tänään iltapalaksi koirat saivat myös piiitkästä aikaa lähes muovikassillisen lihaisia luita ja osassa paloissa taisi olla ihan vain lihaa. Lisäksi aamuiseen kasvismaksapuuroon ripautettiin roima annos valkosipulijauhetta, joskos punkit pysyisivät poissa siihen asti, kunnes löytäisin jostain äidin muuton ansiosta hävinneet punkkipannat.

Elämä on osa agilitya

Tiedättekö sen tunteen, kun tietää, että jotain pitäisi saada aikaiseksi ja aikaakin olisi, mutta kun ei vaan jaksa, kun jotain yrittää, sitä ei jaksa viedä loppuun asti? Tämän takia kesällä treenaaminen ei minulla ahkerasta yrityksistä huolimatta oikein luonnistu.

Maanantaina oli perinteiset treenit. Teemana takaakierrot ja välistä vedot. Jälleen sillä simppelillä hypyt riviin kaavalla. Nyt vain käytettiin kentän kokoa hyväksi ja heitettiin väliin puomi, pari muuta hyppyä [jotka suoritettiin takaakiertoina] muuri ja kepit, joille lähetin Paavon joka kerta onnistuneesti sylkkärillä.
Yhdet kisat, lukuisat porrastreenit, jalisharjoitukset, aamuinen hölkkälenkki ja liian pitkäksi venähtänyt nukkuminen tekivät tehtävänsä. Ensimmäisellä kerralla treenatessa välistä vedoista, koira kuunteli toisella puolella, kun ei vielä ollut päässyt vauhdin makuun, mutta loppupäässä oleva rivi oli sula mahdottomuus. Hienoja takaakiertoja koira teki ilman ohjausta! Ja minun teki lyödä hanskat tiskiin tässä kohtaan ja turhautuneena taisin lipsauttaa säälittävän vikinän "kyllä se normaalisti..." Kun sitten päätin kokeilla salaista asettani homma toimi. Annoin siis tilaa. Juoksin niin kaukana esteitä kuin mahdollista ja koira alkoi kuunnella. Jopa kouluttajakin oli jossain vaiheessa todennut, että se koira keskittyy enemmänkin räyhäämiseen kuin mun kuunteluun. Tilaa antamalla rähinä loppui ja keskittyminen olennaiseen luonnistui.
Kun ensimmäisellä kerralla onnistuivat takaakierrot ihan yksin niin toisella kerralla onnistuikin välistä tuleminen. Takaakierrot alkoivat luonnistua, kun ohjaaja yksikertaisesti vain juoksi eteenpäin ja antoi koiran tehdä mitä lystää. Tuolla tavalla Paavo innoissaan kiersi kaikki esteet. Lieneekö moinen käytös jakkarateenin "ansiota"?

Elviksen kanssa tehtiin samaa treeniä kolmella esteellä toisella kentällä. Ja kuinka kaipaankaan omaa isoa Timolan pihaa. Kyseinen treeni on se treeni, jota treenattiin aina kotipihalla ja se sujui meiltä kuin oppikirjoista, näin moni kouluttaja aina totesi. Vaan ei tänään. Jouduin tekemään enemmän töitä kuin Paavon kanssa. Meinasi tulla itku, mutta samalla myös päätin, että me hiotaan Elviksen kanssa kuvio sellaiseksi kun se aikoinaan on ollut.

Tiistaina käytiin pika-agilityt Saviskalla. Treenien pituus jäi tarkoitettua lyhyemmäksi, kun veljeni koiralta katkesi (vai murtui, jotain niille linnunluille kuitenkin tapahtui) jalka ja äidin piti joutua kyyditsemään audotonta veljeäni. Tiistaina otettiin kuitenkin juoksusuoraa, kontakteja ja kuutta keppiä. Sekä kasikko kahdella esteellä.

Tänään käytiin taas saviskalla. Tehtiin välistä vetoja ja takaakiertoja. Kun esteet olivat täysin suorassa rivissä alkoi Elviksestä löytyä se super-Elvis. Paavon kanssa joutuu edelleen tekemään ihan suhteettoman paljon töitä, jos olin lähellä esteitä. Jälleen koira olisi vain rynninyt seinien läpi, jos sellaisia olisi ollut suoraan edessä. Mutta tilaa antamalla koira alkoi kuunnella. Tilan antaminen on siis tämänhetkinen muotisana, ei niinkään se asenne. Asenteen kanssa homma meinaa mennä jälleen koiran kanssa kilpaa huutamiseksi.

Varo mitä toivot

toivees voi toteutuu,
jos tarpeeks uskoo.


Herätyskello soi. Jos kyseessä olisi ollut ihan mikä tahansa muu aamu, en varmasti olisi niin kiltisti kömpinyt sohvalta ylös parin tunnin yöunen jälkeen. Kisa-aamu!
Olen aina pohtinut, mihin ihmeeseen äiti onnistuu kuluttamaan aikaa aamulla? Äiti herää aina kisa-aamuina vähintääkin puolituntia ennen minua ja on aina sen puolituntia minua jäljessä kaikessa. Toisaalta minun aamurutiineihin kuluukin oikein hitaasti tehtyinä kymmenisen minuuttia.
Jokatapauksessa aamulla kävi ilmi, että Paavon kisakirja olikin vipeltänyt pois muiden papereiden joukosta. Sitäpä hetki etsittiin kunnes totesin, että antaa olla, ostetaan uusi. Näin lystikkäästi alkoi siis aamu!
Ja tälläkin kertaa Paavo todettiin selkeäksi maksiksii. Hitsit, medinä koira olisi niin paljon kivempi.

rata I "Miksi radalla on viimeisiä esteitä?"
Alussa juuri kun olin antaa Paavolle lähtöluvan, alkoi Paavon takana tappelu. Mutta Paavo on hienoin lähdössä. Koira vain vilkaisi selkänsä taakse ja keskittyi sen jälkeen olennaiseen. Kyllä, meille tämän päivän perusteella tulee lähtöongelmia tässä jossain välissä.
Ihan mieletön vauhti päällä. Tämän päivän hittisana oli yksinkertaista ohjausta. Liikuttavan helpolla ja ihanalla radalla [kaikki tämänpäivän radat olivat juuri sellaisia ykkösten ratoja, joista minä pidän. Sai mennä, mutta koiran piti olla hanskassa koko radan ajan.] olisi ollut oikein näppäriä hifistelykohtia, mutta maltoin mieleni ja puolenvaihdot valsseilla ja mutkia "pienennettiin" tiukalla käskytyksellä ja puolivalsseilla. Ensimmäinen virhe, jota allekirjoittanut ei edes itse onneksi huomannut, oli puomin ylösmenokontakti. Siis ylösmenokontakti. Ai niin, nekin pitäisi suorittaa.
Allekirjoittanut tosiaan kuvitteli loppumetreille asti tekevänsä tyylikästä nollaa, kunnes vikalla esteellä koira katsoi ohjaajaa - jatketaan etiäpäin vai mennäänkö putkeen? Koira päätyi eteenpäin jatkamiseen, mutta oli liikkunut sen verran ohjaajaan suuntaan, että vika este ohitettiin vauhdilla. Korjasin sitten esteen ja saatiin tulos. Nollia ja vitosia oli kuitenkin tullut sen verran, että nopeimmalla kympillä [ja muutenkin aikamme sijoittui top3:een koko radalla] sijoituimme yhdeksänsiksi.
10vp [-9.74] 9/24 Tuomarina Jan Tienhaara

rata II "Täällähän on oikeastaan aika kotoisaa"
Ohjaaja syystä tai toisesta ei osannut liikkua. Tai siis jostain syystä tuntui, että olisi vain tervassa juossut ja eteenpäin meno oli melkoista tuskien taivalta. Koiraa kuitenkin kerkesi ohjata, johon perustuu käsitykseni, ettei koirakaan ihan tulessa ollut. Päivän teemaan palaten, yksinkertainen on kaunista, venyipä mutkat [voi elämä niiden mutkien kanssa!] nätisti, mutta rata oli tasaisen varma ja maaliin tultiin vähän epäuskoisena.
Rata oli siis varma kaikkine mutkineen, ei siis mikään kaunis siivekkeitä nuoleva, mutta nolla kuin nolla ja vieläpä kirkkaasti radan nopeimmalla ajalla meidät saattoi tarkkasilmäisimmät huomata ykköspallilla palkintojen jaossa. Ai että oliko ohjaaja yhtä hymyä?
0vp [-19.61] 1/22 Tuomarina Seppo Savikko




rata III "Perinteitä on kunnioitettava"
Ja sitten hypärille. Radan jälkeen ihmiset tulivat päivittelevään, kuin harmillista, että juoksusuoran päässä onnistui kävelemään aussie ja kuinka vielä aussienkin takana oli syttynyt rähinä, jota Paavo kävi vilkaisemassa. Pysyi radalla, mutta vitosella jatkettiin matkaa. Samaisessa kulmassa missä äskeinen häppeninkin oli tapahtunut istui edelleen aussie, joten halusin päästä siitä mersunmerkki hyppykuviosta mahdollisimman nopeasti pois. Tuloksena yksi rima alas. Kepeille koira haki täydistä vauhdista iahn ilmiömäisesti, mutta syystä tai toisesta kompurointi keskellä ja yksi väli jäi tekemättä. En jaksanut enää korjata vaan jatkoin loppuun asti. Tällä radalla yksinkertainen ei enää ollut muotisana virheiden sattuessa. Radalle mahtui persjättöä, jaakotusta, niistoa ja muita pikku mukavuuksia, joilla saatiin niitä mutkia pieniksi.
HYL Tuomarina Jan Tienhaara

Seuraavat kisat ovatkin vasta kenties elokuussa, eli ohjaajalla on aikaa palailla täältä pilvilinnoista tukevasti maanpinnalle ennen seuraavia koitoksia.