16.9.2017

It's the time you spent on your rose that makes your rose so important

Pikku hiljaa ole alkanut nauttia arjesta. En siksi, että työpäivät ovat edelleenkin pääsääntöisesti luvattoman pitkiä, mutta nyt pitkien päivien väliin on mahtunut jokunen vapaapäivä, tai vähän myöhempi työaika, tai sitten kerran viikkoon sattuu niitä normaaleja kahdeksan tunnin vuoroja, jotka mahdollistavat illalla muun elämän.
Minun onneksi täällä etelässä asustaa Janni, jonka kanssa pystyy suunnittelemaan treenit alkavaksi jo kuudelta aamulla, jos muuten ei meinaa kentälle keritä. On sitä joskus oltu neljän jälkeen auringonnousua metsästämässä kentällä, mutta se on ihan oma tarinansa se.
Liityin myös tuossa kesällä EKK:n jäseneksi ja suureksi ihmeekseni, meille tarjoutui mahdollisuus päästä vakioryhmään treenaamaan. Tämä tilaisuus tosiaankin käytetään hyväksi, etenkin kun treeniaika on semmoinen lepakkovuoro, niin on töidenkin puolesta mahdollista keritä edes suurimpiin osiin treeneistä.
Ja kun ei ole treenejä tarjolla, vaikka vapaa-aikaa olisikin, onni on ystävät, jotka lähtevät todellisen ammattilaisen kanssa metsäseikkailuille, ilman kartaa tai kompassia ja määränpääkin selviää yleensä paikan päällä. Tutuimpia lausahduksia on ehkä "no tää on tämöinen ehkä tunnin kierros..." ja kaksi tuntia myöhemmin... "Tosta menis tuollainen 10km lenkki..." ja 12km myöhemmin, kun totetatte, että ainoa reitti autolle on mennä reitti takaisin päin.

Faktahan on kuitenkin se, ettei nuo minun pojat ole enää mitään nuoria poikia, eli treenejä tehdään koirien ehdoilla. Paavo ei ole agilitykentälä tehnyt juuri muuta kuin putkia ja puomia. Yleensä teemme jotain oheistoimintaa, kuten nyt uusinta projektiamme tunnistusnoutoa.

Metsälenkit ovat selkästi spanielin mieleen kaikkine hajuineen, kun taas asvaltilla tallustelu on nykyisi Paavosta jo suorastaan typerää ja hölkkälenkit vedetään Paavon vauhdilla. Selkä ei selkeästikään ole ihan priimassa kuosissa, mutta ensi viikolla ollaan menossa niin osteopaatille, kuin eläinlääkäriiin rokotuksiin ja perustärkkeihin. Toivottavasti näistä löytyy helpostusta pienen spanielin menoon. Aina kun ei voi metsässä lenkkeillä ja haahuilla metsänolentojen hajujen perässä pitkin pieniä polkuja.

Egon kanssa taas treenataan kyllä niin, että joku kaunis päivä tehdään huolettomia kokopitkiäratoja, mutta siihen on matkaa. Raitaotus täytti kuitenkin jo 7. Jos kisaisimme jo nyt, kisaisimme varmasti täysillä ja vielä pari vuotta, mutta nyt, minulla ei ole mitään kiirettä kisoihin. Ei minulla oikeastaan ole enää edes kisahaaveita Egon kanssa, mutta koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.
Ego on kyllä edistynyt ihan super hienosti, mutta kuten kaikki tekeminen Egon kanssa, myös edistyminen ja takapakin ottaminen on äärimmäisen liipasin herkkää touhua. Mukavuusalueella koetaan paljon onnistumisa, mutta heti pienikin epämukavakohta epäonnistuessaan voi tuoda meille melkoisen takapakin ja paluun lähtöruutuun. Siksipä tehdään kaikkea maltilla. Yksittäisiä esteitä, yksittäisiä ohjauskuviota yrittäen koko ajan saada koira pysymään estefokuksessa. Siinäpä sitä haastetta onkin.
Meillä kuitenkin on EKK:lla oikein kiva Satu-kouluttaja, jonka ajatuksenjuoksu ja ideologi kuulostivat korvaani hyvältä. Katsotaan, mitä saadaan aikaiseksi talven aikana.

Mitä tavoitteita ohjaajalla sitten on? Ollaan Jannin kanssa aloitettu fysiikkatreenien juoksentelu aina treenien pääteeksi. Tarkoituksena olis löytää taas ne liikeradat, kohottaa kuntoa ja löytää taas intohimoinen urheilija, joka varmasti jostain sisältäni vielä löytyy. Polven (tai oikeastaan polvien) mennessä muutama vuosi takaperin huonoon jamaan, on ollut todella vaikeaa löytää taas sitä tekemisen riemua urheilusta. Minultahan kiellettiin hetkeksi kaikki, mistä vapaa-aikani perustui. Ei saanut juosta (ei agilitya, ei hölkkälenkkejä ei mitään!), ei potkia (thaikkukin jäi siis tauolle, on muuten edelleen) eikä tippua, eli periaatteessa sain boulderoida, kunhan vaan en tippunut tai hypännyt alas, vaan kiipesin reitin vielä alas päin. Enhän minä tällaista voi luvata. Boulderoitiin kuitenkin kuuluu, välistä se riskinotto ja tippuminen patjalle.
Sallittua oli typerät jumppaliikkeet ja salilla laitteilla teko. Jee.
Kun liikkuminen on taas sallittua, on ollut jo jonkin aikaa, mutta uudelleenhan tästä on saanut itseään taas rakennella. Agilityssa ei enää valssit lennä ja pikajuoksussa ei askel rullaakaan kevyesti. Nyt kuitenkin ollaan taas asioien parissa tekemässä töitä kohti parempaa tulevaisuutta, polvien ehdoilla.

11.9.2017

Hilpati halpati silivati sotsis

Voi jehna! Niin siinä vaan kävi, että pappa lähes 11vee kävi pyörähtää näyttelyissä, sai kehäsihteerit ja tuomarin hymyilemään ja nappasi sitten sen viimeisen sertinsä.



Lähdettiin siis eilen sunnuntaina Porvoon kaikkien rotujen näyttelyyn. Waleseja oli ilmoitettu 19, joista 10-11 oli uroksia. Tuomarilla Gergana Georgievlla oli käytössään koko kirjo laatumainintoja ja kun Paven rimmi ei ollut se viimeisteillyin, olin aikkas varma, että nyt oli kasvattajan rahat menneet hukkaan.
Kehään pääsyä odotellessa vieressäni oli perhe, joka luuli katselevansa englanninspringerikehää. Oikaisin virheen vasta, kun kuulin heidän ääneen ihmettelevän, että Paavo on kyllä jotenkin erilainen. Sanoin, että kehässä on walesilainen serkku ja tää remmin päässä oleva erikoisuus on pian 11-vvuotias pappakoira. Kehään astuessa, kuulin perheenäidin sanovan, että katsotaan vielä miten tää vanhempi pärjää ja voi kun se pärjäisi.


Ja niinhän se pärjäsi.ERI/1, SA -> ROP-vet, PU3, SERT -> FIN MVA. Kyllä oli handleriomistaja yhtä hymyä, ja on muuten vieläkin. Nämä olivat nyt sitten Paven vikat kotimaisetnäyttelyt. Katsellaan jahka tässä vielä esim virossa kävisi, sieltähän olisi jo kaksi VET-sertiä valmiina...

Arvostelu menee näin:11v uros. Sopusuhtainen ja tasapainoinen. Hyvä pää, jossa hyvä ilme. Purenta ok .Hyvä kaula. Hyvä rintakehä, eturinta. Ikäisekseen erinomaiset liikkeet.Erinomainen hännänkanto. Hyvä turkki ja väri"

Kuvista kiitos Ainolle ja hirveästi kiitos myös paikanpäällä(kin) onnitelleista. Omistaja vaan leijui pilvilinnoissa, ettei oikein muuta osannut vastata kuin "kiva."

21.8.2017

Saavutan ikuisen nuoruuden pontevasti harjoittelemalla!

Pieni raitaotukseni täytti 9.8 hurjat 7 vuotta! Ja vielä se jaksaa painaa ja ärsyttää, mutta enenemissä määrin Ego osaa myös jo söpistellä ja olla varsin pätevä vähän joka saralla.

Synttäreiden kunniaksi käytiin viilistelee akilitia ja vähän yritettiin seisokella silleen somasti... Lopputulos seisomisesta olkaatte hyvät. On meillä vuosi aikaa reenailla, ennen kuin voidaan mennä veteraaneihin näyttelyissä.


Jaa loppuun sitten se rodunomainen seisoskelu, kun mamma on kameran takana ja Jannilla on Ego...

8.8.2017

Visit Kotka

Kokeillaan saisinko itseäni niskasta kiinni, jos vaikka tekisin kivoja kuvapostauksia paikoista, joissa me seikkaillaan.

Kävimme siis pari viikkoa sitten visiitillä Kotkassa. Löydettiin tosi kiva vesipuisto, vaikka aluksi katsoinkin kieroon kartturia, kun hän minulle esitteli Kotkan nähtävyyksiä. Vesipuistosta kun tulee mieleen se ärsyttävä mainosrallatus "Vesipuisto Serena kaikki mukaan viettelee, vesipuisto Serena jotainjotainjotain..." Mutta tää vesipuisto Sapokassa oli vähän erilainen. Tykkäsin.



Käytiin myös Egon kasvattajan luona kaffella ja visiitistä innostuneena ollaan vähän naksuteltu seisomista. Häntää en ole vielä saanut laskeutumaan.


Kotimatkalla ajeltiin vanhaa tietä pitkin. Seijan vinkistä kierreltiin vähän siellä ja täällä ja taidettiin eksyä muistaakseni Ruotsinkylään, Ruukkiin? Söpö pieni miljöö vanhoine puutaloineen ja jotenkin, aika vain oli pysähtänyt tässä korttelissa. Jos minulle ei olisi tästä kerrottu, en ehkä olisi osannut etsiäkään moista paikkaa.
Mutta tämä reissu innosti minua taas vähän reissun päälle. Suomessa on niin paljon nähtävää, jos vaan välillä poikkeaa pienille teille tai valitseekin sen tutun reitin sijaan uuden sivutien.


Kuvien copyt, Janni Kröger ja Egon seisotuskuva Seija Vikman.

20.7.2017

mä muistan sen kirkkaan päivän sen kesän ja sen valon häivän...

Aikaa on taas kulunut, antakoot kuvien nyt sitten kertoa meidän arjesta.

Enimmäkseen me ollaan vaan oltu töissä ja kun jostain on ilmestynyt vapaa-aikaa ollaan vihdoin yritetty valloitella näitä lähimetsiä. On löytynyt Luukki, Espoon keskuspuisto, uusia valloituksia Nuuksiosta, Sipoonkorvessakin kerran käytiin, Helsingin keskuspuistoonkin meijät huijattiin jajajajaja....


Käytiin me Karkussa pyörähtää näytelmissäkin Paven kanssa. Tuloksena EH/2, on pienen panielin alaleuka alkanut levähtää etiäpäin, tasapurennaksi purennan muuttuen. Sehän ei meijän elämää ollenkaan hidasta. Se on pieni ongellma tuomarisedille. Mutta pakkohan se on pojille kuitenkin jotain tuoda palkinnoksi mallikkaasta käyttäytymisestä. Paljon on siis syöty puruluita.
Onni on myös oma takapiha. Pojat eivät vaan ole ihan täysin käsittäneet, että siellä saa sitten energiaa purkaa niin paljon kuin vain jaksaa ja kerkiää aina kun kotona ollaan...


Sittepä olikin rankan työputken jälkeen aika pakata kimpsut ja kampsut autoon, koirat takapaksiin ja suunnaksi Hauho. Siellä oli neljän päivän jangas-leiri. Paavo pääsi jäljestämään, niin laahattua fasaania, verijäljen päässä ollutta hirvensorkkaa ja etsimään namuja Nose Workin merkeissä.
Egon kanssa kunnostauduttiin agilityssa ja ulkopuolinen ohjaaja tiivistikin pienen pyrrin melko lyhyesti "Ego on tosi jännä." Minusta Ego on nykyisin varsin hauska tapaus, nykyisin kun ollaan päästy jo tilanteeseen, ettei ohjaajalla ole enää kädet verillä radalta tullessa...

Paljon sekaan mahtui myös uimista, metsälenkkeilyä ja koirille häkkilintunakin oloa. Nukkuivat muuten parin ensimmäisen päivän jälkeen varsin tyytyväisinä, aina kun mitään ei tapahtunut.
Viimoisena päivänä oli kasvattajatäti järjestänyt TOSIvakavamieliset epämääräiset mätsärit, jossa vuodatettiin verta, hikeä (tää on tosi!) ja kyyneleitä. Kehään mentiin verenmaku suussa ja vain voitto kelpasi... No Paavohan teki sen, mitä Paavon on tehtävä näissä paikoissa ja hurmasi vanhalla päällään tuomarina olleen Beritin. Milloin lie Berit miettinyt ulkomuototuomarin uraa? Me ainakin tultais Paavon kanssa hetj' niihin näyttelyihin.
Tuloksena siis BIS-1, mitäs muutakaan. Liekkö sitten vapaanaseisottamisellakin oma osuus moiseen menestykseen...
Näyttelykuvista kiitos Siiri Hakala ja Paavon nose work-kuvasta Tiina Janka!

Leirin jälkeen ollaan kunnostauduttu agilityssa. Olen nyt virallisesti EKK:n jäsen, sain kartankin ihan seuran kentälle. Ollaan Egon kanssa jonossa ohjattuihin treeneihin, mutta niitä odotellessa pitäisi vissiin avain kentälle hankkia. No ennen tämän avaimen hankintaa, olenkin käynyt sitten ojangossa Jannin kanssa reenailee. Se kaverikoirahinta mikälie kun ei ole mitenkään päätä huimaava. Egon kanssa ollaan juostu puomia ja yksi raitaotus keksikin, miten siistii on lopussa loikata sen erivärisen loppuosan yli...
Paavon kanssa taas ollaan tehty juoksupätkää rimamaassahyppy-putki-rimamaassa ja ai että! Tuon panielin kanssa vaan on pakko lähteä hymyillen radalta pois, tuo pappapanieli ei vaan jätä vaihtoehtoja.
Ajattelin varata Paavolle osteopatia-ajan, mutta meijän vakio osteopaatti onniin kesälomalla. Onneksi huolto kuitenkin pelaa ja sain Jannin hälytettyä kranioimaan Pavea.
Sen verran vakavissani ole nyt taas tämän agilityn kanssa, että innokkaimmat fanimme voivat huomenna nähdä meidät taas aamuneljältä ojangossa. Että sillai taas nyt.

18.4.2017

Sä olit poissa sekunnin, se oli mulle ikuisuus

Käytiin Paavon kanssa näyttelyissä Kuopiossa
Saatiin EH/1 Elena Ruskovaaralta.
Arvostelu on jossain, mutta ensimmäinen puolikas on mainintaa, kuinka on 10,5v uros, jonka turkki ei enää kiillä (turkista on oikeasti pitkät sepustukset), sen jälkeen oli nättiä päätä, maskuliinista runkoa jne ja loppuun vielä maininta kankeista liikkeistä, mutta liikkuu mielellään.

Itse tulos ei mieltäni pahoittanut, mutta näyttelyjärjestelyt saivat tämän tytön kirjoittamaan elämänsä ensimmäisen palautteen asiasta. Muistan jo joskus Paven ollessa Junnupoika nousseen verenpaineeni samoisista näyttelyistä, samoista syistä ja tuolloin päätin, ettei sisänäyttelyitä enää ikinä. Nyt viimeistään päätös pitää, ainakaan näihin näyttelyihin ei minun tarvitse koiriani viedä, sen verran vituilleen mielestäni hommat olivat jälleen kerran.

No mutta, EH oli tuloksena myöskin ihan lohduttava, koska Tuomari oli tunnin myöhässä arvioiduista ajoista ja minulla oli kiire autokaupoille. No niistä autokaupoista ei tullut mitään, mutta nyt viikkoa myöhemmin olen uusi autonomistaja. Elämäni helpottuikin toivottavasti kertaheitolla.
Olen siis kahdessa työpaikassa, molemmat sijaitsevat Nuuksiossa. On aamupalavuoroa, ja poronhoito/villa emäntä duunia. Muuten hirmu kiva, mutta julkiset eivät oikein keskustele tuolla keskellä metsää keskenään ja aamiaisvuoronikin venähtävät bussiaikataulujen takia jonkin verran.
Samalla kun sain englanninreissuni jälkeen vakinaisen aamiaispalavuoroviran sain myös lapun/varoituksen koirieni jatkuvasta haukunnasta. Tästäpä päästäänkin otsikkoon.


Siispä ressi. Siis hetkinen. Minun koirani haukkuvat? Häiritsevästi? En ole tässä asunnossa asuessani kuullut koirieni haukkuvan, ei lähtiessäni, eikä tullessani töistä/ruokakaupasta/roskien viennistä/lähi hesestä saapuessani. Ei pihaustakaan ja nyt minulle läntätään suoraan varoitus koirieni jatkuvastahäiritsevästä haukunnasta.
Sen tiesin, että muuttaessani tänne, Paavo jäi kiinni Egon kiusaamisesta, minkä seurauksena pojille ei ole jätetty mitään, mistä voisi tapella. Ennen tätä, kämpästäni onkin saattanut kuulua murinaa ja ärinää, kun panieli on ajanut pyrrin sängyn alle ja sieltähän pyrri on sitten äännellyt spanielille. Mutta että nykyisin?
Aluksi ajattelin, että nyt ovat naapurini erehtyneet, koska yläkerrassani asustaa koira, joka meuhkaa (mm. parhaillaan) päivisin ihan kiitettävästi. Tämän meuhkaavan koiran omistaja, kuitenkin ilmoitti, että kyllä, asunnostani kuuluu selkeästi cockerspanielin haukuntaa ja se on pitkäkestoista.

Löysin netistä digitaldogsitter-sivuston, josta sain koeajaksi (muutamaksi päiväksi) koneelleni äänitysohjelman. Ja ei kun äänittämään. Toki tähän ohjelmaan kuului plussana myös oman äänen äänittäminen, jonka koirat kuulivat (oli se sitten käsky tai lepertely) kun ylittivät äänikynnyksen.

Haukahdus reippaan puolen tunnin päästä lähdöstäni... Toinen haukahdus taas puolen tunnin päästä... Ja näitä yksittäisiä haukahduksia kertyi kolmen ensimmäisen tunnin aikana jopa 7. Huom. yksittäisiä haukahduksia, ei jatkuvaa pitkäkestoista haukkumista. Yhtenä päivänä, kun muuten oli koko päivän ollut aivan hiljaista, sain kiinni tämän pitkäkestoisen ääntelyn, kun selkeästi pyrrini murisi ja haukahteli sängyn alla. Ilmeisesti tästä ongelmasta ei olla siis päästy, mutta tämäkin viiden minuutin pätkittäinen ääntely tapahtui useita tunteja lähtöni jälkeen päivällä ja varoituslapussa selkeästi ilmoitettiin, että haukunta alkaa samantien lähtöni jälkeen... Mielenkiintoista.

Siispä olen yrittänyt tässä ratkaista kolmea ongelmaa
1) Yksittäistä haukahtelua, jonka syytä en tiedä. Jotain lievää eroahdistusta?
Olen nyt siis kotona ollessa tehnyt tietoisesti lyhyitä poissa oloja, nukkunut päikkärit oven takana ja mitä näitä nyt. Aloittanut yksinolon harjoittelun aivan alusta.
Auto tulee tässä vaiheessa kuvaan, koska töihinhän saan otettua koirat mukaan, tai ainakin toiseen. Nyt kesällä pitää vissiin vähän pohdiskella mites tehdään, jos en nyt saa tätä häiritsevää yksittäistähaukahtelua kuriin... Mutta siis, minun ei ole tarvinnut vielä jättää koiria yksin useammaksi tunniksi, kun tässähän vasta harjoitellaan...

2) Egolle turvallinen olo yksinollessa. Olen pohtinut, joskos saisin jostain portin tuohon minun alkoviin, niin että pyrri saa nukkua rauhassa päivät alkovissa sängyn alla tai vieressä ja spanieli saa sitten muun kämpän käyttöönsä. Vielä ei ole porttia ja senkin toimivuus pitänee testata askel kerrallaan...

3) Lapussa mainittua heti lähtöni jälkeen alkavaa jatkuvaa häiritsevää haukuntaa (ja äänenlähteenä lienee kämpässäni asuva cockerspanieli). Tähän en ole vielä keksinyt ratkaisua.


Mutta että tällaista meille.
Auton myötä, lupaan aktivoitua koirieni kanssa. Tässä on lähetetty jo jos jonkinmoisiin seuroihin ja lajeihin sähköpostia, että mihis me päästäis mukaan.